Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Kun elämä on pelkkää esitystä 

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö. Amy ja Isabelle (Amy and Isabelle 1998). Suom. Marja Haapio. Tammi 2020. 461 s. 

Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin (s. 1956) esikoisromaani Pikkukaupungin tyttö ilmestyi suomeksi jo 2001, silloin Otavan kustantamana. Viime vuonna Marja Haapion suomennos julkaistiin uudelleen Tammen Keltaisessa kirjastossa. Hyvä näin, sillä uskon meitä Stroutin esikoisromaanin missanneita olevan enemmänkin.

Keltaisessa kirjastossa ovat jo aiemmin saaneet paikkansa Stroutin myöhemmät teokset Nimeni on Lucy Barton (2016, suom. 2018), Kaikki on mahdollista (2017, suom. 2019) ja Olive Kitteridge (2008, suom. 2019). Esikoisteos ei kuitenkaan jää niistä jälkeen missään suhteessa. Stroutinsa löytäneet huomaavat nopeasti, että esikoisessa ovat läsnä jo kaikki kirjailijan kertojanlaadulle ominaiset elementit.

ON NAUTINTO päästä jälleen kerran tarkkailemaan lähietäisyydeltä pienen maaseutukaupungin elämää ja ihmisiä hyvässä ja pahassa. Strout on itse kotoisin Uuden-Englannin Mainesta ja pysyttelee teoksissaan yleensä samoissa maisemissa.

Tällä kertaa kaupunki on saanut nimekseen Shirley Falls. Se sijaitsee sameana ja haisevana virtaavan joen kahta puolta. Toista asuttaa parempi, vauraampi väki, toisella puolella kohoavat työläisten vaatimattomat rakennukset. Kaupungin tärkein työllistäjä on kenkätehdas, jonka konttorista romaani lähtee liikkeelle.

Eletään alkukesää 1960-luvun loppupuolella. Konttoripäällikön sihteeri, yksinhuoltajaäiti Isabelle Goodrow on saanut järjestetyksi 16 vuotta täyttäneelle tyttärelleen Amylle konttorista kesätöitä. Muiden naisten ihmeeksi äiti ja tytär eivät kuitenkaan kommunikoi keskenään lainkaan, ja lisäksi tytön hiukset on nyrhitty kummallisen lyhyiksi. Jotain ikävää on täytynyt tapahtua juuri kesän kynnyksellä.

Lukija saa tietää, että hiljainen Amy on jäänyt kiinni suhteesta naimisissa olevaan matematiikanopettajaansa. Äiti ei kuitenkaan missään nimessä halua, että ympäristö saa asiasta vihiä.

Suhteen vaiheet paljastuvat vähän kerrassaan, mutta juonta oleellisempi romaanissa on henkilöiden ja ihmissuhteiden kuvaus. Strout onkin mestari erittelemään henkilöidensä, tavallisesti naisten, monimutkaisia tunteita ja tekee sen älykkäästi, selkeästi ja tunnistettavan todenmukaisesti.

ROMAANIN ALKUPERÄINEN NIMI ja suomennoksen alaotsikko Amy ja Isabelle paljastavat, että vaikka romaanin miljöönä on syrjäinen pikkukaupunki ahdasmielisine ja arvonsa tuntevine ihmisineen, kyse on ennen kaikkea tyttären ja äidin tarinasta.

Isabelle on muuttanut kaupunkiin kaksivuotiaan tyttärensä kanssa paremman elämän eli aviomiehen toivossa mutta joutunut pettymään pahasti. Väliaikaiseksi tarkoitetusta, kaupungin laidalla sijaitsevasta vuokratalosta on tullut pienen perheen pysyvä koti, ja kuin viimeisenä toivonaan Isabelle haikailee pomonsa perään saamatta kuitenkaan minkäänlaista vastakaikua.

Isabelle on loukussa ylä- ja alaluokan välissä. Vaikka hän salaa taustansa ja käyttäytyy mahdollisimman mallikelpoisesti, kaupungin seurapiireissä hänet torjutaan. Konttorin muihin naisiin, alempiarvoisiinsa, hän pitää itse etäisyyttä. Isabellen yritykset käydä paremmasta kuin on herättävät lukijassa sekä myötätuntoa että hilpeyttä, mutta kun hän vaatii samanlaista teennäistä moitteettomuutta myös tyttäreltään, se tuntuu pelkästään julmalta.

Varttuessaan ujo ja tottelevainen Amy alkaa nähdä äitinsä uudessa valossa ja kapinoida salaa häntä vastaan. Haaveissaan tytär on kuitenkin äitinsä kaltainen romantikko. Hän haluaisi Isabellen olevan kuin televisiomainosten äidit, jotka pyyhkivät mopilla isoja, kiiltäviä keittiön lattioita, suutelivat töistä tulevaa aviomiestä, asuivat lähellä muita ihmisiä ja saivat vieraaksi naapureita. 

Kun heräävä seksuaalisuus ajaa Amyn viransijaiseksi tulleen matematiikanopettajan syliin, tytär tuntee tulevansa nähdyksi ja olevansa tavoittelemisen arvoinen. Hän saa rohkeutta, ja hänen omakuvansa muuttuu. Hän ymmärtää olevansa kaunis ja uskaltaa nauttia ruumiistaan. Välirikko "petetyn" äidin kanssa on väistämätön.

STROUT KUVAA äidin ja tyttären viha-rakkaussuhdetta sen kaikki motiivit ja liikahdukset rekisteröiden. Kirjailija näyttää, että tavallisestakin elämästä irtoaa runsain mitoin sävyjä ja dramatiikkaa.

Melodramaattisuuteen Pikkukaupungin tyttö ei kuitenkaan sorru. Elizabeth Strout on ennen kaikkea psykologisen kerronnan taitaja. Kirjailija paljastaa häikäilemättä henkilöidensä kohtuuttomat ja naurettavatkin piirteet, mutta tekee sen aina heidän heikkouksiaan ymmärtäen. Jopa oppilaansa viettelevä opettaja saa Stroutilta osakseen oikeudenmukaisen kohtelun.

Vaikka romaanin aikatasot vaihtelevat, sen rakenne on hallittu ja jännitteen säätely taidokasta. Stroutia kannattaa lukea huolellisesti. Pikkukaupungin tyttö on täynnään pieniä, herkullisia yksityiskohtia, mutta koska niitä ei korosteta, ne ohittuvat herkästi. Sama pätee romaanin taidokkaisiin, metaforisiin luontokuvauksiin. 

Pidän myös Stroutin tavasta höystää kerrontaansa myyteillä ja symboleilla. Saasteisen joen käärmemäinen luikertelu ja kesän poikkeuksellisen tukahduttava, kaiken kasvun tappava kuumuus panevat heti aavistelemaan paratiisista karkotusta. Keskeisin symboliikka liittyy kuitenkin Amyn pitkiin kultaisiin hiuksiin.

Myyteistä ja saduista löytyy paljon hiuksiin liittyviä kohtalokkaita käänteitä. Erityisesti naisen hiuksiin on ajateltu kätkeytyvän pelottavaa valtaa, voimaa ja seksuaalisuutta, joka saadaan kuriin vain huiveilla tai sakseilla. Stroutin tapaa istuttaa vanhat tarinat ja uskomukset osaksi modernia kertomusta ei voi kuin ihastella.

RAKKAUDEN NÄLKÄ  ja sen tyydyttäminen, valheellisuus, paljastuminen ja häpeä, itsepetos ja itsetuntemus, muutosten pelko ja hyväksyminen, kahlitseminen ja irti päästäminen, samanlaisuus, erilaisuus ja vieraus, aikuiseksi kasvaminen... Romaanin teemoja voi luetella pitkään. Pikkukaupungin tytön tunneilmaston keskeinen käsite lienee kuitenkin kaipaus.

Romaanin naiset kaipaavat kuka mitäkin, ja tyydytystä tavoitellessaan he voivat epäröimättä pilata toistensa elämän. Kyse oli ihmisistä, ihan tavallisista ihmisistä, jotka tekivät tällaista toisilleen.

Strout ei kuitenkaan jätä lukijaansa epätoivoon. Hänen tavallisista naisistaan löytyy myös solidaarisuutta, ystävyyttä ja avuliaisuutta, jos vain suostuu ottamaan sitä vastaan haavansa ja heikkoutensa tunnustaen ja auttajiaan luokittelematta. Ihmiset tarvitsevat mutta eivät omista toisiaan.

Elizabeth Strout. Kuva: Leonardo Cendamo