1. kesäkuuta 2020



Helena Sinervo: Tytön huone 

Miten uskallan päästää lapseni maailmalle!


Helena Sinervo: Tytön huone. WSOY 2020. 249 s.



Käsillä on jälleen se aika vuodesta, jolloin suuri määrä nuoria aikuisia päättää koulunsa ja suuntaa katseensa kohti työmarkkinoita tai jatko-opiskelupaikkoja. Kotiin jäävät vanhemmat tietävät, että nuori on nyt omillaan ja heidän on vain uskottava hänen selviytyvän.

Helena Sinervon (s. 1961) neljännen romaanin Tytön huone yksinhuoltajaäiti Saara elää todeksi juuri tällaista tilannetta. Hänen ainokaisensa Sofia on kirjoittanut ylioppilaaksi korkein arvosanoin ja on lähdössä Montréaliin opiskelemaan biologiaa. Sinervon yhdenpäivänromaanissa Saara käy läpi tyttären lähdön nostattamia muistoja, huolia ja hämmennystä ja yrittää samalla saada jonkinlaista otetta uudesta olotilastaan yksinasujana.

Romaani kiinnostanee itsekin lapsiaan maailmalle lähettäneitä äitejä. Äitiyden ohella romaanissa tarkastellaan ylipäänsä naiseutta ja naisia kolmessa sukupolvessa. Saaran äiti Lea on jo kuollut mutta vahvasti läsnä tyttärensä ajatuksissa.



KUUTTAKYMMENTÄ LÄHESTYVÄN pianonsoitonopettajan Saaran tuntoihin on helppo samastua. 18-vuotiaan kokemattoman tytön lähettäminen valtameren taakse pelottaa ja itkettää, ja silti pitäisi olla reipas ja järkevä, iloita lapsen mahdollisuuksista ja luottaa hänen pärjäämiseensä.

Saaran voimakas eroahdistus on perusteltu: hänestä on tullut äiti vasta nelikymppisenä, ja perheen isä on kuollut yllättäen tyttären ollessa 8-vuotias.

Saara vaihtoi asentoa sohvalla ja ihmetteli, miten ihmiset ovat lapsen lähdön ennen vanhaan kestäneet, kun se tänä kamerapuhelinten ja internetin aikanakin aiheuttaa tällaisen kriisin. Kun kulkuvälineet olivat alkeellisia, ja kirjeet löysivät hitaasti perille. Kun ihmisiä menehtyi kulkutauteihin ja nälkään. Kun postivaunuja ryöstettiin ja lähettejä surmattiin, merirosvot valtasivat laivoja ja ryöstivät rantakaupunkeja.

Saaran kuvittelemat ja liioittelemat vaaratilanteet ovat tunnistettavia ja huvittavia. Pian kuitenkin selviää, että äidin peloille löytyy myös konkreetti syy hänen omalta nuoruudenaikaiselta Pariisin-matkaltaan.

Martiniquen saarilta kotoisin olevan Jeanin kohtaamisesta on koitunut sinisilmäiselle suomalaistytölle elämänpituinen trauma, jonka purkamisesta Sinervo on kehitellyt romaaninsa erottuvimman jännitteen. Dramaattisten tapahtumien kulku ei kuitenkaan kaikin osin vakuuta, ja varsinkin loppunäytös on kuin kauhuviihteestä. Psykologiseen uskottavuuteen olisivat riittäneet vähemmätkin tehot.


SAARAN AJATUKSET poukkoilevat lähtöpäivän mittaan milloin missäkin. Mietittävää on ja mittakaavaa riittää. Ilmastonmuutoksen ja identiteetin pohdinta vaihtuu sujuvasti vaikkapa ulkonäköanalyysiksi tai Sofian tyhjäksi jättämän huoneen remontointisuunnitteluksi. Välillä Saara käy läpi lapsuuttaan, välillä miettii vaihtoehtoisia tulevaisuuksiaan. Näinhän ajatusten on tapana harhailla todellisessakin elämässä.

Mutta kun kyllin usein palataan samoihin aiheisiin, toisto alkaa syödä tekstin kiinnostavuutta. Erityisesti Saaran jatkuva sisäinen huolipuhe tyttären selviytymisestä tuntuu välillä jo jankkaukselta. Jossain vaiheessa Sofiakin hermostuu äitinsä "varoitusarsenaaliin" ja napauttaa nuoren ihmisen varmuudellaan: En halua pelätä, haluan luottaa. Moni ihminen yllättää positiivisesti, kun saa siihen tilaisuuden.

Äidin ja tyttären suhde on luonteva ja aito. Ikävissään olevan äidin silmissä tytär on paitsi nimensä mukaisesti äärettömän viisas, myös rikkeettömän kaunis ja hehkeä. Onneksi tyttären  mantelinväristen hiusten alta löytyy ihan tavallisen nuoren tuhahtelua, irtiottoreaktioita ja maailmanparantajan ehdottomuutta.

Saaran suhde omaan äitiinsä Leaan ei ole ollut ongelmaton, mutta senkin vaiheet Sinervo pitää taitavasti uskottavuuden rajoissa. Kun Saara katsoo nyt kauempaa äitinsä elämää ja tekemisiä erityisesti isoäitinä, tilaa alkaa saada myös hienoinen ymmärrys. Totta kai isoäidille on sallittava tytön elämässä toisenlainen rooli kuin äidillä on!


TYTÖN HUONE on ennen kaikkea psykologinen romaani mutta sisältää samalla runsaasti naisen ja äidin näkökulmasta kirjattua ajankuvaa. Saaran päässä liikkuu paljon ja monenlaista tietoa ja havaintoa, ja hänen ajatuksistaan löytää itsekin miettimiään aiheita. Vaikka Saara käyttelee huomattavan kerkeästi oppinutta sanastoa, romaanin kieli säilyy miellyttävän sujuvalukuisena.

Pianonsoiton opettajana Saaran suhde musiikkiin on tietysti vahva, ja se näkyy romaanissa paitsi huolena klassisen musiikin asemasta, myös pitkin matkaa esiin nousevina runsaina musiikkiviitteinä. (Helena Sinervo on itsekin valmistunut pianonsoiton opettajaksi.) Saaran listaykkönen on selvästi Schubert.

Myös romaanin ydinsymboli on Schubertilta.  Schubertin Forelli saa edustaa romaanissa väkevää todistetta siitä, miten musiikki voi toimia myös pahan välikappaleena, ja laulun sanat petoksen avulla saalistamisesta jäytävät Saaraa koko pitkän lähtöpäivän. Pitäisikö tytärtä sittenkin varoittaa vielä omakohtaisilla kokemuksillaan?

Helena Sinervo. Kuva: Veikko Somerpuro
Toinen merkittävä metafora on tytön huone. Se avautuu huomattavasti neliöitään avarammaksi ja moniselitteisemmäksi tilaksi, johon äiti ja tytär lataavat kumpikin omia merkityksiään. Molemmille se kuitenkin merkitsee käännekohtaa, väistämätöntä muutosta ja uutta mahdollisuutta, vaikka sellainen äidistä näyttääkin vielä kovin epämääräiseltä.

Mutta kyllä äiti pärjää! Sinervon naiset ovat selviytyjiä.









Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa

Anna Soudakova: Varjele varjoani