21. kesäkuuta 2020


Rachel Cusk: Kunnia 

Rachel Cuskin trilogian päätösosa ruotii kirjallisuuden kenttää rehellisesti ja terävästi


Rachel Cusk: Kunnia (Kudos, 2018). Suom. Kaisa Kattelus. S&S 2020. 203 s.




Kanadalais-englantilaisen Rachel Cuskin (s. 1967) romaanitrilogian kolmannessa Kunnia-nimisessä osassa päähenkilö Faye jatkaa samalla ympäristönsä tarkkailu- ja kuuntelulinjalla, jolla hän liikkui jo trilogian kahdessa ensimmäisessä osassa Ääriviivat (suom. 2018; Kirjareppu 14.11.2018) ja Siirtymä (suom. 2019; Kirjareppu 1.6.2019). Sivumennen kerrotaan, että Faye on mennyt uudelleen naimisiin ja hänen poikansa ovat muuttaneet asumaan isänsä luokse.

Se, että Cusk on trilogiassaan irrottautunut juonisidonnaisuudesta ja monista muistakin perinteisistä kerrontaratkaisuista, voi aluksi tuntua haasteelliselta, mutta kun ajatukseen tottuu, vanhoja kerrontakeinoja ei osaa enää kaivatakaan.

Jo Ääriviivoissa puhuttiin paljon kirjallisuudesta, kun Cuskin autofiktiivinen, tai ainakin sellaiselta vaikuttava, kirjailija-päähenkilö lentää Ateenaan pitämään kirjoittamiskurssia. Hän on matkansa aikana kuitenkin tekemisissä monien muidenkin kuin kirjallisuudesta kiinnostuneiden kanssa.

Kunniassa kirjailija vierailee kahdessakin kirjallisuustapahtumassa, ensin kirjallisuusfestivaaleilla jossakin ehkä keskieurooppalaisessa kaupungissa ja sen jälkeen kirjallisuuskonferenssissa jossain Välimeren maassa eikä liiku juuri muissa kuin kirjallisuuspiireissä. Romaanin alku on poikkeus. Lentokoneessa kirjailijan vierustoveri alkaa kertoa itsestään, koirastaan ja kohta myös perhe-elämästään niin Ääriviivat-romaanista tuttuun tapaan, että sidos vaikuttaa tarkoitukselliselta ja samalla jonkinlaiselta myönnytykseltä umpeutuville kerrontaratkaisuille. Eikä yhtymäkohta jää ainoaksi.

Kunniaa lukiessa tuleekin pian sellainen olo, että päästäkseen paremmin sisälle lukemaansa, pitäisi kerrata ensin trilogian aiemmat osat, ja sittenkin jää varmasti paljon huomaamatta ja ymmärtämättä.


MINÄKERTOJA ei tälläkään kertaa lausu koko romaanin mittaan monta repliikkiä. Jostain kummallisesta syystä hänellä on kuitenkin sellainen vaikutus ihmisiin, että he alkavat varsin nopeasti ja spontaanisti kertoa itsestään ja avata elämäänsä ja perhesuhteitaan.

Romaanissa on pitkiä, polveilevia monologeja. Tuntuu kuin kuuntelija nauhoittaisi tapaamiensa ihmisten itseanalyyseja ja purkaisi ne sitten romaaniksi. Samalla panee merkille, että kaikkien puhujien ilmaisu on samantyylistä: toteavaa, huolellista ja osaavaa. Stilisoitua.

Monologit saattavat lähteä liikkeelle hyvinkin arkipäiväisistä asioista, kuten säätilasta tai festivaalien ruokakupongeista, ja päätyä suuriin moraalisiin ja filosofisiin kysymyksiin vaikkapa kunnianhimosta, kateudesta tai identiteetistä. Kun kuunteleva kertoja ei yleensä ota suoraan kantaa esitettyihin ajatuksiin, tuntuu, kuin hän haluaisi vaikenemisellaan korostaa nykyihmisten yletöntä tarvetta ja halua pysyä esillä ja puhua minusta, minusta, minusta...


KIRJALLISUUDEN KENTTÄÄ tarkastellaan laajasti, ja keskusteluissa sivutaan monia tunnistettavia huolenaiheita kustannustoimintaa ja lukemisharrastusta jyräävistä voimista.

Pääosassa ovat kuitenkin äänessä olevat ihmiset: kertojan vanha tai uusi kirjailijatuttavuus, kustantaja, kirjallisuustapahtuman osallistuja, kirjailijavieraiden opas, haastattelija, kriitikko, televisiotoimittaja jne. Humoristisiksi tapaamiset kääntyvät, kun esimerkiksi haastatteluun varattu aika menee umpeen haastattelijan oman esiintymistarpeen tai teknisten ongelmien takia.

Cuskin huumori ei kuitenkaan ole harmitonta. Cusk on satiirikko. Kunnian kirjallisuuspiirit tihkuvat teeskentelyä, mielistelyä, kateutta, kilpailua ja narsismia. Kun kertoja esimerkiksi tapaa Ääriviivoissakin esiintyneen kirjailijatuttavansa Ryanin, tämä kertoo ensin myyntimenestykseksi nousseesta kirjastaan ja jatkaa sitten hyväntekeväisyysjärjestölle koostamastaan pienestä antologiasta:

     "Ikävä kyllä", hän sanoi, "emme voineet pyytää [tekstiä]sinunlaisiltasi tekijöiltä, sillä koko jutun idea oli rahan tekeminen ja siihen tosiaan tarvittiin isoja nimiä."
     Hän  katsoi minua suupielet alas kääntyneinä, pahoitellen, melkein säälien. Kiva kuulla, että asiani olivat hyvin, hän sanoi. Oli mukava nähdä, että osallistuin näihin tapahtumiin - ainakin pysyttelin piireissä. Hänen pitäisi nyt vähän kierrellä, sillä hän oli tavallaan illan kuniavieras ja aika moni odotti tapaavansa hänet.

Kyllä naisetkin saavat Cuskin kritiikistä osansa, mutta ehdottomasti omahyväisimpiä ovat miehet ja erityisen omahyväisesti he suhtautuvat naisiin. Miehet tietävät parhaiten, millainen kirja ja millainen esiintyminen myy, he ovat markkinoinnin ja hinnoittelun eksperttejä. Naiset puurtavat näkymättöminä kirjoittajapareina tai harrastavat vähempiarvoista kirjoittamista, kuten walesilaisen kirjailijan vaimo:

     Hänen vaimonsa oli kotiäiti, walesilainen kirjailija sanoi, ja molemmat olivat tyytyväisiä tähän järjestelyyn, koska hänen kirjalliset tulonsa vapauttivat vaimon tienaamisen taakasta, mikä oli hyvin onnekasta, ja vaimo saattoi sen sijaan järjestää hänelle välttämätöntä työaikaa. Itse asiassa, hän sanoi, vaimokin kirjoitteli vähän vapaa-ajallaan ja oli vastikään julkaissut lastenkirjan, josta oli aika yllättäen tullut menestys.

Naisten asemasta esitetään Kunniassa useita kipakoita puheenvuoroja, ja omalla tavallaan miesten kritisointiin osallistuu myös vaitonainen kirjailija-kertoja mittaillessaan tilaisuuksiin osallistuvan miesväen ulkoista olemusta. Joku tuo mieleen klovnin, joku toinen muistuttaa kuulustelijaa, ja kolmas on kuin rapautunut roomalainen patsas.


ROMAANIN YDINTEEMAKSI nousevat kuitenkin tarinat ja niiden kertominen. Miksi ihmiset kertovat tarinoita? Miksi nimenomaan itsestään? Syntyykö tarina tarpeesta luoda merkityksellisiä yhteyksiä asioiden välille, vai onko se syyllisyyden karttelua? Onko tarina todellisuuden verho? Onko tarina koskaan aito?

Mitkä tarinat ansaitsevat tulla kerrotuiksi? Keiden tarinoita saa tai ei saa kertoa? Onko edes olemassa kenenkään omaa tarinaa? Onko kaikki aiheet jo moneen kertaan käytetty? Onko tarinoiden aika ohi?

Kysymyksiä tarinoista ja niiden kertomisesta tulee esiin pitkin matkaa, ja yleensä ne jäävät lukijan pohdittaviksi. Vielä romaanin loppusivuilla päädytään tarinan luomisen ja vastaanottamisen kysymyksiin, kun kertojan teini-ikäinen poika on joutunut vaikeuksiin ja soittaa äidilleen:

Rachel Cusk. Kuva: Siemon Scamell-Katz
     Ne [ulkopuoliset] kyselevät kaikenlaista, hän [poika]sanoi, mutta eivät yhdistele asioita. Ne eivät liitä sitä mitä sanon sellaiseen, mitä olen jo sanonut. On vain pelkkiä merkityksettömiä faktoja.
     Tarinaansa ei voi kertoa kaikille, sanoin. Ehkä sen voi kertoa vain yhdelle ihmiselle.
     Ehkä, hän sanoi.

Muuten hyvin älyllinen romaani inhimillistyy hienosti, kun (sivullisten kuuntelemisesta kyllikseen saanut?) äiti päättää puhelun sanomalla: Tule käymään milloin ikinä vain haluat - -. Ihanaa nähdä.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit