25. elokuuta 2019


 


Katja Seutu: Jäätyväinen

Runoilija kirjaa maailman tilaa



Katja Seutu: Jäätyväinen. Runoja. WSOY 2019. 70 s.



Jäätyvänen on kirjallisuudentutkija ja runoilija Katja Seudun (s. 1973) kolmas runokokoelma. Jo edelliset kokoelmat Minä olen hänen asuinsijansa (2015) ja Kuusilla mittaan aikaa (2017) osoittivat Seudun kulkevan paljolti sodanjälkeisten modernistiemme jäljissä. Katja Seutu on tutkinut mm. Antti Hyryn proosaa ja Mirkka Rekolan lyriikkaa.

Eräässä runossaan Seutu suorastaan tunnustaakin yhteytensä modernisteihin, jotka pitivät yhtenä esikuvanaan perinteistä japanilaista lyriikkaa, sen kuvailmaisua ja tiukkaa muotoa. Seutu kirjoittaa: Vanha japanilainen / kirjoitti hibiskuksesta, / se valaisee tihkusateen / ja sumupilven lävitse. / Lähden etsimään sitä.


SEUDUN runoissa oleskellaan paljon luonnossa, tarkkaillaan sitä ja tehdään havaintoja sen yksityiskohdista. Runoissa, kuten kokoelman nimikin antaa ymmärtää, liikutaan pääosin syksyssä ja talvessa, kylmässä ja pimeässä. Kuvat ovat tarkkoja ja kieli pelkistettyä.

Joskus sivulle riittää yksi lause: Lähden kuulostelemaan jäätyväisen ääntä. Usein kahlitsevat välimerkitkin joutavat pois: aurinko viiltää peltoa  Muutamissa runoissa kuuluu myös arkipuhe.

Saattaisi luulla, että luontorunoissa oleillaan lähinnä maaseudulla: kauneinta mitä tiedän / kaalimaa syksyisen pakkasillan hämärissä / vastine tähtitaivaan kirkkaudelle, mutta suurin osa runojen kuvastosta on sellaista, että runon minä voi hyvin tehdä havaintojaan kaupungissa meren äärellä, kallioilla ja puistoissa.

Tuuli, puut, linnut, oksat, lehdet... Kuvat sopivat luontoon kaikkialla.


KONTRASTIT ja yhtäläisyydet ovat lyyrisen ilmaisun vakiokeinoja, ja Seutu viljelee niitä monella tapaa.

Minusta hauskimman esimerkin tarjoaa mainio runopari kahdesta luonnossa viihtyvästä "kulkurista": Ellen Thesleffistä aurinkoisella maalausretkellä Firenzen lähiseuduilla ja suomalaisesta kirjailijasta marraskuisessa tihkusateessa Uunisaaressa Helsingin edustalla. - Katja Seutu ei kaihda huumoriakaan.

Yhtä mieleen jääviä mutta tunnelmiltaan ja mielentiloiltaan toisenlaisia ovat kokoelman muutamat kansanperinteestä ammentavat runot.

Kun luen rytmikästä, toistoa hienosti hyödyntävää runoa kauneuden olemuksesta (Kaunis on jää), mielessä alkavat soida Kantelettaren säkeet (Puhdas on pulmunen lumella), ja sirpaleisesti aseteltu runo itkijänaisten anteeksipyytelyrituaalista koskettaa paitsi muodollaan ja sisällöllään myös itkuperinteen häviöön joutumisella.


PÄÄTEEMANA  Jäätyväisessä on selkeästi huoli luonnon nykytilasta ja tulevaisuudesta. Seutu varioi teemaa monella tavalla ja moneen suuntaan.

Liikkeelle lähdetään kuin lasta opettaen: Katsotaanko nyt mistä kaikki koostuu. Olo on vielä turvallinen kuin pesässä, jonka laitojen yli ei voi pudota. Vähitellen eteen alkaa avautua kuvia ympäristötuhoista, pieniä ja suuria merkkejä, hidasta muutosta ja dramaattisia käännekohtia. Eikä runoilija kirjoita vain luonnon vaan myös rakennetun ympäristön piittaamattomasta kohtelusta.

Katja Seudun runot viestivät keskeistä asiaansa kiihtymättä ja liioittelematta. Tiukimmillaan puhuja on kysellessään: eikö koske sinua / se mikä peltoa ja kauhuissaan lähinnä öisissä painajaisissaan.

Runoista löytyvät useimmat keskeiset ympäristökysymykset, mutta ne on kirjoitettu säkeisiin hienovaraisesti ja puhujan mielentiloja myötäillen. Ympärillä levittäytyvän luonnon kohtelu herättää tarkkailijassa apeutta, mutta toisaalta luonto tarjoaa vielä runsaasti iloa ja kauneutta.

mailm on gaunis kummigi, sininen taivas, kukkivat nokkoset, voikukan viehättävä kelta, osmankäämien uljaus... Kyllä näillä eväillä vielä pärjää. Vakavasta pääteemastaan huolimatta Jäätyväinen päättyy valostuviin näkymiin.


Katja Seutu. Kuva Onerva Seutu
MITÄ USEAMPAAN KERTAAN viivyn Jäätyväisen äärellä, sitä enemmän se minua viehättää ja puhuttelee. Katja Seudun lyriikka on kirjallisen löytöretkeilijän laadulleni juuri oikeanlaista maastoa. Ei liian vaikeaa eikä liian helppoa.

Runoilijan ulkoisesti tarkka ja niukka ilmaisu tarjoaa siinä määrin  tulkinnallista väljyyttä, että runoista tekee uusia huomioita ja oivalluksia joka lukemalla. Samanlaiseen seikkailuun johdattaa harvoin paraskaan proosa.
 





Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa

Anna Soudakova: Varjele varjoani