2. elokuuta 2019
Orhan Pamuk: Istanbul. Muistot ja kaupunki
Orhan Pamuk: Istanbul. Muistot ja kaupunki
Raunioiden runoutta
Orhan Pamuk: Istanbul. Muistot ja kaupunki (2003). Suom. Tuula Kojo. Tammi 2010. Keltainen pokkari. 514 s.
Vuonna 2006 kirjallisuuden Nobelilla palkittu Orhan Pamuk (s. 1952) kirjoittaa Istanbul-kirjansa alussa asuneensa peräti puoli vuosisataa samassa paikassa ja talossa ja jatkaa: Joskus pidän itseäni epäonnisena, koska olen syntynyt Istanbulissa, kaupungissa joka hävityksen, köyhyyden ja surun kuihduttamana vanhenee tuhoutuneen imperiumin tuhkan ja alati sortuvien raunioiden alla.
Toisaalta kirjailija tietää olevansa onnekas, koska on syntynyt varakkaaseen perheeseen. Hän kokee Istanbulin vääjäämättömäksi kohtalokseen samaan tapaan kuin ruumiinsa ja sukupuolensa. Niinpä kirja kertookin kahdesta toisiinsa tiiviisti kietoutuneesta aiheesta: itsestäni kertoessani yritän kertoa Istanbulista ja Istanbulista kertoessani itsestäni.
ISTANBUL-teoksessa seurataan Pamukin lapsuus- ja nuoruusvuosia siihen saakka, kun hän päättää lopettaa arkkitehtiopintonsa ja ryhtyä kirjailijaksi.
ISTANBUL-teoksessa seurataan Pamukin lapsuus- ja nuoruusvuosia siihen saakka, kun hän päättää lopettaa arkkitehtiopintonsa ja ryhtyä kirjailijaksi.
Kirjan pääsävy on suru. Teoksen motto on lainattu vanhalta turkkilaiselta journalistilta ja kirjailijalta, "kaupunkikirjuri" Ahmed Rasimilta: Maiseman kauneus piilee sen surussa.
Pamukin mielestä Istanbulia ja sen asukkaita leimaava surun ilmapiiri sai alkunsa osmanivaltion tuhosta ja siitä seuranneesta niukkuudesta ja rappiosta. Yrittäessään epätoivoisesti länsimaistua Istanbul hävitti kulttuurisen rikkautensa ja identiteettinsä.
Pamukin mukaan istanbulilaiset eivät eurooppalaisten tavoin ole suojelleet muistomerkkejään vaan ovat antaneet niiden rapistua ja lohkoneet ja repineet niitä omiin hankkeisiinsa. Purkaminen, polttaminen ja modernien länsimaisten kerrostalojen rakentaminen kaiken vanhan tilalle olivat keinoja unohtaa entinen suuruuden aika ja ottaa kuin omana valintana kannettavakseen tappion ja surun taakka.
Itse valittuna osana surusta tulikin kaupungin asukkaita yhdistävä tietynlainen ylpeyden aihe. He eivät edes halunneet luopua surustaan.
KIRJAILIJAN SUVUN viisikerroksinen Pamuk-talo rakennettiin1950-luvulla tontille, joka oli aikoinaan ollut suuren paššanpalatsin puutarha. Talo oli uudenaikainen mutta elämä siellä paljolti samanlaista kuin istanbulilaisilla osmanisuurperheillä aikoinaan omissa puupalatseissaan. Ennen pitkää Pamukin suku ja perhe alkoivat kuitenkin konkurssien ja riitaisuuksien myötä hajota, köyhtyä ja kutistua.
Vanhempiensa erimielisyyksistä ja isonveljensä höykytyksestä huolimatta Pamuk kuvaa lapsuutensa onnelliseksi. Tuleva kirjailija viihtyi hyvin yksikseen mielikuvituksensa ja piirtämisinnostuksensa ansiosta.
Koulunkäynti sen sijaan ei lahjakkaalta lapselta sujunut aina hankaluuksitta, ja iän myötä Istanbulin kadut, kujat, rannat ja kukkulat houkuttelivat luokkahuoneessa muukalaisuutta tuntevan nuorukaisen yhä useammin oppituntien sijasta ulos vapauteen.
Pamuk oli jo kouluvuosinaan intohimoisen kiinnostunut kotikaupunkinsa miljöistä ja elämästä. Tutut turistikohteet innostivat lähinnä silhuetteina, mutta hämäristä laitakaduista, Bosborin ja Kultaisen sarven vesillä risteilevistä laivoista ja rantojen ränsistyneistä rakennuksista nuori mies teki sitäkin tarkempia huomioita.
Istanbul-kirjassa on niistä ja niiden liepeillä tapahtuvasta elämästä monen sivun pituisia, havainnollisia luetteloita. Kuvauksissa painottuu voimakkaasti visuaalisuus, kuten kuvataiteista kiinnostuneelta odottaakin, mutta esimerkiksi Bosborin maisemissa avautuu myös äänimaailma ja alusten savut miltei haistaa.
PAMUKIN kotikaupunkituntemus laajeni myös sekä länsimaisten että vanhojen turkkilaisten kirjailijoiden Istanbul-kirjoista ja kirjoituksista, joita Istanbul-teoksessa esitellään vuoroin hartaasti ja leikkisästi. Länsimaiset kirjailijat etsivät matkakohteestaan eksotiikkaa ja pittoreskeja näkymiä, Istanbulissa syntyneet ja kasvaneet, Pamuk mukaan lukien, tarkastelevat kaupunkiaan muistojensa läpi.
Erityisen eloisina muistelijan mielessä pysyvät paikat, joihin liittyy voimakkaita tunteita, kuten rakastuminen. Pamuk kertoo ensirakkaudestaan ja rakastavaisten tapaamisista äänessään haikeutta ja huvittuneisuutta. Maalaus- ja veistosmuseossa sijaitseva Halil paššan taulu Makaava nainen ehti todistaa monta kiihkeää suudelmaa, ennen kuin tytön isä kovaotteisesti lopetti köyhäksi ja juopoksi taiteilijaksi aikovan nuorukaisen avioliittokaavailut.
Kuva maalauksesta on yksi kirjan runsaasta kuvamateriaalista. Osa Istanbul-teoksen vaikuttavista mustavalkokuvista on perhealbumista ja osa Pamukin itsensä ottamia. Valtaosa kuvituksesta on kuitenkin turkkilaisen kuvajournalistin Ara Gülerin arkistoista tai muita vanhoja lehtikuvia.
Valokuvat ovatkin teoksessa niin tärkeä havainnollistamisen ja tunnelman luomisen väline, että tuntuu mahdottomalta ajatella lukevansa Istanbulia ilman niitä. Sumuiset, savuiset ja hämyiset kuvat vilkkailta kaduilta ja hiljaisilta pihoilta ja kujilta, otokset ihmisistä askareissaan ja lukemattomista Bosborilla liikennöivistä laivoista tuovat mieleen W.G.Sebaldin teokset ja niiden melankolian, vaikkei Pamukin teos muuten ylläkään Sebaldin tarkoin harkitun, hiljaa mutta syvällä kulkevan kertomataiteen tasolle.
Pyrkiessään vangitsemaan kotikaupunkinsa olemuksen Pamuk sortuu turhan usein toisteluun ja paisuttuluun, enkä aina päässyt mukaan myöskään kirjailijan abstraktiin sieluntilojensa erittelyyn. Välistä taas ongelmana on tiedon runsaus. Sitä on niin paljon, että se uhkaa paikoin tukehduttaa pääteemat surun "kudelman" ja välitilaan - vanhan ja uuden, idän ja lännen väliin - jäämisen kokemuksen.
Eläytymistä helpottaa, jos on joskus käynyt Istanbulissa, ja myös Pamukin romaanien ystävät lienevät tyytyväisiä. Istanbulista löytyy kiinnostavia yhtymäkohtia mm. äskettäin suomeksi ilmestyneeseen Punatukkainen nainen -romaaniin (Kirjareppu 31.5.2019).
 |
| Istanbul-kirjan kuvitusta. Kuva: perhearkistot |
Koulunkäynti sen sijaan ei lahjakkaalta lapselta sujunut aina hankaluuksitta, ja iän myötä Istanbulin kadut, kujat, rannat ja kukkulat houkuttelivat luokkahuoneessa muukalaisuutta tuntevan nuorukaisen yhä useammin oppituntien sijasta ulos vapauteen.
Istanbul-kirjassa on niistä ja niiden liepeillä tapahtuvasta elämästä monen sivun pituisia, havainnollisia luetteloita. Kuvauksissa painottuu voimakkaasti visuaalisuus, kuten kuvataiteista kiinnostuneelta odottaakin, mutta esimerkiksi Bosborin maisemissa avautuu myös äänimaailma ja alusten savut miltei haistaa.
PAMUKIN kotikaupunkituntemus laajeni myös sekä länsimaisten että vanhojen turkkilaisten kirjailijoiden Istanbul-kirjoista ja kirjoituksista, joita Istanbul-teoksessa esitellään vuoroin hartaasti ja leikkisästi. Länsimaiset kirjailijat etsivät matkakohteestaan eksotiikkaa ja pittoreskeja näkymiä, Istanbulissa syntyneet ja kasvaneet, Pamuk mukaan lukien, tarkastelevat kaupunkiaan muistojensa läpi.
Erityisen eloisina muistelijan mielessä pysyvät paikat, joihin liittyy voimakkaita tunteita, kuten rakastuminen. Pamuk kertoo ensirakkaudestaan ja rakastavaisten tapaamisista äänessään haikeutta ja huvittuneisuutta. Maalaus- ja veistosmuseossa sijaitseva Halil paššan taulu Makaava nainen ehti todistaa monta kiihkeää suudelmaa, ennen kuin tytön isä kovaotteisesti lopetti köyhäksi ja juopoksi taiteilijaksi aikovan nuorukaisen avioliittokaavailut.
Kuva maalauksesta on yksi kirjan runsaasta kuvamateriaalista. Osa Istanbul-teoksen vaikuttavista mustavalkokuvista on perhealbumista ja osa Pamukin itsensä ottamia. Valtaosa kuvituksesta on kuitenkin turkkilaisen kuvajournalistin Ara Gülerin arkistoista tai muita vanhoja lehtikuvia.
 |
| Istanbul-kirjan kuvitusta. Kuva: Ara Güler |
Valokuvat ovatkin teoksessa niin tärkeä havainnollistamisen ja tunnelman luomisen väline, että tuntuu mahdottomalta ajatella lukevansa Istanbulia ilman niitä. Sumuiset, savuiset ja hämyiset kuvat vilkkailta kaduilta ja hiljaisilta pihoilta ja kujilta, otokset ihmisistä askareissaan ja lukemattomista Bosborilla liikennöivistä laivoista tuovat mieleen W.G.Sebaldin teokset ja niiden melankolian, vaikkei Pamukin teos muuten ylläkään Sebaldin tarkoin harkitun, hiljaa mutta syvällä kulkevan kertomataiteen tasolle.
Pyrkiessään vangitsemaan kotikaupunkinsa olemuksen Pamuk sortuu turhan usein toisteluun ja paisuttuluun, enkä aina päässyt mukaan myöskään kirjailijan abstraktiin sieluntilojensa erittelyyn. Välistä taas ongelmana on tiedon runsaus. Sitä on niin paljon, että se uhkaa paikoin tukehduttaa pääteemat surun "kudelman" ja välitilaan - vanhan ja uuden, idän ja lännen väliin - jäämisen kokemuksen.
Eläytymistä helpottaa, jos on joskus käynyt Istanbulissa, ja myös Pamukin romaanien ystävät lienevät tyytyväisiä. Istanbulista löytyy kiinnostavia yhtymäkohtia mm. äskettäin suomeksi ilmestyneeseen Punatukkainen nainen -romaaniin (Kirjareppu 31.5.2019).
Kommentit
Lähetä kommentti