13. elokuuta 2019
Colm Tóibín: Nora Webster
Arkinen surutyö kasvaa kiinnostavaksi selviytymistarinaksi
Colm Tóibín: Nora Webster (Nora Webster 2014). Suom. Kaijamari Sivill. Tammi 2016. 410 s.
Tällaista yksin eläminen siis on, hän ajatteli. Ei sellaista yksinäisyyttä, jota hän tähän asti oli kokenut, ei hetkiä jolloin Mauricen kuolema oli tuntunut kolarin kaltaisena shokkina koko ruumiissa, vaan ajelehtimista ihmismeressä ilman ankkuria, sitä että kaikki oli omituisen merkityksetöntä ja hämmentävää.
Eletään 1960-luvun loppua Irlannissa Wexfordin piirikunnan Enniscorthyssa. Keski-ikäisen kotiäidin Nora Websterin opettajamies on kuollut, ja neljän lapsen äiti on äkkiä yksin huolehtimassa perheen selviytymisestä. Tekee tiukkaa henkisesti ja taloudellisesti. Ensimmäiseksi joudutaan luopumaan perheen pitkäaikaisesta kesäpaikasta.
Nora Webster on irlantilaisen Colm Tóibínin (s. 1955) kolmas suomennettu romaani. Elokuvanakin tunnettu Brooklyn ilmestyi suomeksi 2011 ja Äitiä ja poikia 2013. Minulle Nora Webster on ensimmäinen Tóibín-tuttavuus, mutta ei taatusti jää viimeiseksi.
Tóibínia on kertojana verrattu mm. kanadalaiseen Alice Munroon, mutta mieleeni tuli Nora Websteriä lukiessa myös yhdysvaltalainen Elizabeth Strout.
Kaikki kolme kirjailijaa liikkuvat tarinoissaan jokapäiväisissä miljöissä ja tavallisten ihmisten, erityisesti naisten, elämässä ja muistuttavat tyyliltäänkin toisiaan. Dramatiikkaa on tarjolla hillitysti mutta tarkkaa rekisteröintiä sitäkin runsaammin. Keskiössä ovat ihmissuhteet ja ihmisen sisimmän kartoitus.
NORA WEBSTERISSÄ pääteemana on suru. Tóibín piirtää hitaasti edeten tarkkenevaa kuvaa nimihenkilönsä yksinäisyydestä ja depressiosta. Kiinnostavan päähenkilöstä tekee hänen arkinen arvoituksellisuutensa: toisaalta häneen on helppo samastua ja samalla hänen käytöstään kuitenkin tarkkailee sivusta.
Nora yrittää parhaansa mukaan hoitaa suhteitaan opiskelemassa oleviin tyttäriinsä ja pitää välistä ärhäkästikin huolta vielä kotona asuvista pojistaan, mutta hänen käyttäytymisensä on kulmikasta. Hän on älykäs ja tekee teräviä huomioita, mutta hän ei ole miehensä eläessä tottunut ilmaisemaan mielipiteitään.
Kun Noran on pakko ottaa vastaan hänelle tarjottu työ, hän joutuu vastustuksestaan huolimatta sovittautumaan vähitellen uuteen identiteettiin, aktivoitumaan ja avaamaan suunsa. Sukulaistensa tuella ja yhteisönsä sysäämänä hän opettelee elämään itsenäisen naisen elämää ja tekemään ratkaisuja ajattelematta, mitä hänen miehensä niistä sanoisi.
SURU ei ole vain Noran yksityisasia. Lapset tuntevat huolta äidin selviytymisestä, ja naapurit, tuttavat ja sukulaiset yrittävät parhaansa mukaan helpottaa Noran oloa ja elämää. Aluksi Nora pitää heidän käytöstään tungettelevana, ja kieltämättä se välillä onkin sellaista. Tóibín kirjoittaa (uimisesta nauttivasta) nimihenkilöstään:
Tällä hetkellä ainut aihe, mistä hän saattoi puhua, oli hän itse. Ja hänestä tuntui että kaikki olivat kuulleet hänestä aivan kylläkseen. Heidän mielestään hänen oli aika lopettaa murehtiminen ja ajatella muita asioita. Mutta muita asioita ei ollut. Oli vain se, mitä oli tapahtunut. Oli kuin hän olisi elänyt veden alla eikä jaksanut enää pyrkiä pintaan hengittämään. Se oli liikaa vaadittu.
Jopa toistuvat, kannustukseksi tarkoitetut repliikit sinä olet ollut aivan loistava, kaikki sanovat niin ovat pelkästään ärsyttäviä, kun ihminen haluaa vain olla yksin ja rauhassa.
Tóibínin tarjoama kuva pikkukaupungin ja kaupunkilaisten elämästä on yhtä havainnollinen ja terävä kuin päähenkilöstä, eikä ihme, hänhän kuvaa omaa kotikaupunkiaan. Sisustus, vaatetus, harrastukset, ihmisten käyttäytyminen ja kiinnostuksen kohteet on kirjoitettu tarkoin vastaamaan romaanin tapahtuma-aikaa. Televisio kertoo ensimmäisestä kuukävelystä, ja sanomalehdet kirjoittavat Pohjois-Irlannissa yltyvistä väkivaltaisuuksista.
Nora itse pidättäytyy politikoimasta, mutta hänen sukulaisensa kyllä lausuvat mellakoista ajatuksiaan. Kun perheen aktiivi, Noran Aine-tytär joutuu kadoksiin Dublinissa järjestetyssä mielenosoituksessa, tilanne ajaa myös Noran liikkeelle ja sysii häntä irti surun horroksesta.
RATKAISEVIN TEKIJÄ Noran toipumisessa ja itsenäistymisessä on musiikki. Kun hän lähes puolipakosta uskaltautuu laulutunneille ja Gramofoniseuraan kuuntelemaan klassista musiikkia, hän löytää itsestään puolen, jolla ei ole mitään tekemista Maurice-vainajan eikä hänen oman siihenastisen arkensa kanssa. Kokemus on niin voimakas, että lukijakin on onnellinen. Se oli hänen haave-elämäänsä, elämää jota hän olisi saattanut elää, jos olisi syntynyt jonnekin muualle.
Tόibín alleviivaa taiteen tärkeyttä ihmisen hyvinvoinnille myös Noran vanhemman pojan Donalin intohimoisessa suhtautumisessa valokuvaukseen. Isän kuoltua änkyttämään ruvenneelle Donalille valokuvaus tarjoaa samanlaisen tilaisuuden lohduttautua ja selvitä vaikeuksista kuin musiikki hänen äidilleen.
Sen sijaan kirkko, vaikka Irlannissa ollaankin, on romaanissa enemmän kehyksenä kuin toimijana. Tapoja noudatetaan mutta kirkon valta korkeimpana auktoriteettina kyseenalaistetaan - ääneti.Tόibín välttää elämöimistä. Hän kritiikkinsä on osa ajankuvaa ja henkilökuvausta. Sisar Thomasin viisaista järjestelyistä on Noralle paljon suurempi apu kuin messussa käynneistä.
TÓIBÍNIA ei ole syyttä kehuttu tyylin ja muodon mestariksi. Hänen kaikesta tarpeettomasta riisuttu, eleetön tyylinsä on niin tehokasta, että esimerkiksi dialogeissa tuntuu kuin olisi yksi osallisista.
Nora Webster on vahva todiste siitä, kuinka arjen keskeltä, tavanomaisista tapahtumista ja ihmiskohtaloista, jokaisen tunnistamista tunteista ja reaktioista, työympäristöistä, naapureista ja sukulaissuhteista voi kirjoittaa kiinnostavia ja syvältä kouraisevia tarinoita.
Ja Colm Tόibín näyttää pitävän huolen myös siitä, että hänen perhetarinalleen jää odottamaan jonkinlaista täydennystä. Mitä Donalille tapahtui Josie-tädin luona? Miksi Conor-veljen pärjäämisestä ei ole takeita? Kuka on "se toinen", johon Mauricen haamu viittaa?
Colm Tóibín: Nora Webster
Colm Tóibín: Nora Webster (Nora Webster 2014). Suom. Kaijamari Sivill. Tammi 2016. 410 s.
Tällaista yksin eläminen siis on, hän ajatteli. Ei sellaista yksinäisyyttä, jota hän tähän asti oli kokenut, ei hetkiä jolloin Mauricen kuolema oli tuntunut kolarin kaltaisena shokkina koko ruumiissa, vaan ajelehtimista ihmismeressä ilman ankkuria, sitä että kaikki oli omituisen merkityksetöntä ja hämmentävää.
Eletään 1960-luvun loppua Irlannissa Wexfordin piirikunnan Enniscorthyssa. Keski-ikäisen kotiäidin Nora Websterin opettajamies on kuollut, ja neljän lapsen äiti on äkkiä yksin huolehtimassa perheen selviytymisestä. Tekee tiukkaa henkisesti ja taloudellisesti. Ensimmäiseksi joudutaan luopumaan perheen pitkäaikaisesta kesäpaikasta.
Nora Webster on irlantilaisen Colm Tóibínin (s. 1955) kolmas suomennettu romaani. Elokuvanakin tunnettu Brooklyn ilmestyi suomeksi 2011 ja Äitiä ja poikia 2013. Minulle Nora Webster on ensimmäinen Tóibín-tuttavuus, mutta ei taatusti jää viimeiseksi.
Tóibínia on kertojana verrattu mm. kanadalaiseen Alice Munroon, mutta mieleeni tuli Nora Websteriä lukiessa myös yhdysvaltalainen Elizabeth Strout.
Kaikki kolme kirjailijaa liikkuvat tarinoissaan jokapäiväisissä miljöissä ja tavallisten ihmisten, erityisesti naisten, elämässä ja muistuttavat tyyliltäänkin toisiaan. Dramatiikkaa on tarjolla hillitysti mutta tarkkaa rekisteröintiä sitäkin runsaammin. Keskiössä ovat ihmissuhteet ja ihmisen sisimmän kartoitus.
NORA WEBSTERISSÄ pääteemana on suru. Tóibín piirtää hitaasti edeten tarkkenevaa kuvaa nimihenkilönsä yksinäisyydestä ja depressiosta. Kiinnostavan päähenkilöstä tekee hänen arkinen arvoituksellisuutensa: toisaalta häneen on helppo samastua ja samalla hänen käytöstään kuitenkin tarkkailee sivusta.
Nora yrittää parhaansa mukaan hoitaa suhteitaan opiskelemassa oleviin tyttäriinsä ja pitää välistä ärhäkästikin huolta vielä kotona asuvista pojistaan, mutta hänen käyttäytymisensä on kulmikasta. Hän on älykäs ja tekee teräviä huomioita, mutta hän ei ole miehensä eläessä tottunut ilmaisemaan mielipiteitään.
Kun Noran on pakko ottaa vastaan hänelle tarjottu työ, hän joutuu vastustuksestaan huolimatta sovittautumaan vähitellen uuteen identiteettiin, aktivoitumaan ja avaamaan suunsa. Sukulaistensa tuella ja yhteisönsä sysäämänä hän opettelee elämään itsenäisen naisen elämää ja tekemään ratkaisuja ajattelematta, mitä hänen miehensä niistä sanoisi.
SURU ei ole vain Noran yksityisasia. Lapset tuntevat huolta äidin selviytymisestä, ja naapurit, tuttavat ja sukulaiset yrittävät parhaansa mukaan helpottaa Noran oloa ja elämää. Aluksi Nora pitää heidän käytöstään tungettelevana, ja kieltämättä se välillä onkin sellaista. Tóibín kirjoittaa (uimisesta nauttivasta) nimihenkilöstään:
Tällä hetkellä ainut aihe, mistä hän saattoi puhua, oli hän itse. Ja hänestä tuntui että kaikki olivat kuulleet hänestä aivan kylläkseen. Heidän mielestään hänen oli aika lopettaa murehtiminen ja ajatella muita asioita. Mutta muita asioita ei ollut. Oli vain se, mitä oli tapahtunut. Oli kuin hän olisi elänyt veden alla eikä jaksanut enää pyrkiä pintaan hengittämään. Se oli liikaa vaadittu.
Jopa toistuvat, kannustukseksi tarkoitetut repliikit sinä olet ollut aivan loistava, kaikki sanovat niin ovat pelkästään ärsyttäviä, kun ihminen haluaa vain olla yksin ja rauhassa.
Tóibínin tarjoama kuva pikkukaupungin ja kaupunkilaisten elämästä on yhtä havainnollinen ja terävä kuin päähenkilöstä, eikä ihme, hänhän kuvaa omaa kotikaupunkiaan. Sisustus, vaatetus, harrastukset, ihmisten käyttäytyminen ja kiinnostuksen kohteet on kirjoitettu tarkoin vastaamaan romaanin tapahtuma-aikaa. Televisio kertoo ensimmäisestä kuukävelystä, ja sanomalehdet kirjoittavat Pohjois-Irlannissa yltyvistä väkivaltaisuuksista.
Nora itse pidättäytyy politikoimasta, mutta hänen sukulaisensa kyllä lausuvat mellakoista ajatuksiaan. Kun perheen aktiivi, Noran Aine-tytär joutuu kadoksiin Dublinissa järjestetyssä mielenosoituksessa, tilanne ajaa myös Noran liikkeelle ja sysii häntä irti surun horroksesta.
RATKAISEVIN TEKIJÄ Noran toipumisessa ja itsenäistymisessä on musiikki. Kun hän lähes puolipakosta uskaltautuu laulutunneille ja Gramofoniseuraan kuuntelemaan klassista musiikkia, hän löytää itsestään puolen, jolla ei ole mitään tekemista Maurice-vainajan eikä hänen oman siihenastisen arkensa kanssa. Kokemus on niin voimakas, että lukijakin on onnellinen. Se oli hänen haave-elämäänsä, elämää jota hän olisi saattanut elää, jos olisi syntynyt jonnekin muualle.
Tόibín alleviivaa taiteen tärkeyttä ihmisen hyvinvoinnille myös Noran vanhemman pojan Donalin intohimoisessa suhtautumisessa valokuvaukseen. Isän kuoltua änkyttämään ruvenneelle Donalille valokuvaus tarjoaa samanlaisen tilaisuuden lohduttautua ja selvitä vaikeuksista kuin musiikki hänen äidilleen.
Sen sijaan kirkko, vaikka Irlannissa ollaankin, on romaanissa enemmän kehyksenä kuin toimijana. Tapoja noudatetaan mutta kirkon valta korkeimpana auktoriteettina kyseenalaistetaan - ääneti.Tόibín välttää elämöimistä. Hän kritiikkinsä on osa ajankuvaa ja henkilökuvausta. Sisar Thomasin viisaista järjestelyistä on Noralle paljon suurempi apu kuin messussa käynneistä.
TÓIBÍNIA ei ole syyttä kehuttu tyylin ja muodon mestariksi. Hänen kaikesta tarpeettomasta riisuttu, eleetön tyylinsä on niin tehokasta, että esimerkiksi dialogeissa tuntuu kuin olisi yksi osallisista.
Nora Webster on vahva todiste siitä, kuinka arjen keskeltä, tavanomaisista tapahtumista ja ihmiskohtaloista, jokaisen tunnistamista tunteista ja reaktioista, työympäristöistä, naapureista ja sukulaissuhteista voi kirjoittaa kiinnostavia ja syvältä kouraisevia tarinoita.
 |
| Colm Tóibín. Kuva: Colin McPherson / Corbis |
Kommentit
Lähetä kommentti