20. elokuuta 2019
Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä (Still Life 2005). Suom. Raimo Salminen. Bazar 2019. 367 s.
Kuolema kiitospäivänä on kanadalaisen Louise Pennyn (s. 1958) suositun dekkarisarjan avausosa. Sarja toinen osa Kylmän kosketus ilmestyy alkusyksystä ja kolmas näillä näkymin ensi keväänä. Dekkareiden ystäville kaksi ensimmäistä osaa saattavat kuitenkin olla jo ennestään tuttuja, ne on nimittäin julkaistu WSOY:n SaPo-sarjassa, avausromaani nimellä Naivistin kuolema (2008).
On ymmärrettävää, että kun sarjan suomentamista on tällä kertaa tarkoitus jatkaa kahta kirjaa pitemmälle, lähdetään liikkeelle alusta. Olisi kuitenkin tuntunut reilulta panna paremmin näkyville aiempien suomennosten olemassaolo, varsinkin kun niihin ei liene avausosan nimeä lukuunottamatta tehty muutoksia.
Toki quebeciläisen rikoskomisarion Armand Gamachen henkilö ja työskentely ovat kiinnostavaa luettavaa ja pienen Three Pines -kylän asukkaat miellyttävää tarkkailtavaa, mutta eläkkeellä olevan opettajan Jane Nealin murha kiitospäivän aamuhämärissä on siinä määrin kertaluonteinen tapahtuma, että kertausta mysteeri tuskin kaipaa.
ENSIVISIITIN TEKIJÄLLE Three Pines on oikein mukava matkakohde.
Pikkukylä lähellä Montrealia on mitä parhain tapahtumaympäristö salaperäiselle kuolemantapaukselle. Väkeä on vähän ja asukkaat pysyviä. He ovat persoonallisia ja samalla yhteisöllisiä. He tuntevat toisensa hyvässä ja pahassa.
Kylä näyttää perinteisine rakennuksineen syksyn väriloistossa idylliseltä, mutta seinien suojissa on synkkiäkin salaisuuksia, ja sama pätee ihmisiin. Kaikki ei ole miltä näyttää. Ristivetoa synnyttävät ranskan- ja englanninkielisten erimielisyydet, vanhat kaunat ja katkeruudet, ihonväri ja sukupuolinen suuntautuminen.
Kun 76-vuotias vanhapiikaopettaja Jane Neil löydetään vaahterametsästä nuolen lävistämänä, kaikki ovat kuitenkin sitä mieltä, että hän jos kuka oli kylän hyvis, ja se tietysti tekee surman selvittelystä entistä ongelmallisemman. Kuka nyt kilttiä ihmistä surmaisi.
Mysteerin selvittelijäksi Sûreté de Québecin henkirikososastolta saapuva komisario Gamache tuo apujoukkoineen mieleen Agatha Christien Poirot'n ja Georges Simenonin Maigret'n. Gamach on huolitellusti pukeutunut mies, jolla oli trimmatut viikset, syvänruskeat silmät jotka katsoivat - - puolikuun muotoisten silmälasien yli, liivipuku ja tweedlakki, joka peitti siistiä harmaantuvaa tukkaa - - . Hän tekee työtään tarkkaillen ympäristöään verkkaisesti ja perinpohjaisesti.
Gamachen johtoajatus on, että sysäys murhiin tulee usein vuosikymmeniä ennen varsinaista tekoa. Ensin tapahtuu jotain, ja vuosia myöhemmin se johtaa vääjäämättä jonkun kuolemaan. Koska on kylvetty pahuuden siemen. Tietysti Jane Nealin murha todistaa Gamachen ohjeen jälleen kerran toimivaksi.
KUOLEMA KIITOSPÄIVÄNÄ on aineksiltaan ja juonen kuljetukseltaan hyvin perinteinen, mutta tarinan parissa viihtyy hyvin. Kun Janen iäkkäästä ystäväpiiristä alkaa esittelytapaamisten jälkeen erottua erilaisia pareja ja persoonallisuuksia, komisario uhkaa jäädä kiinnostavuudessaan toiseksi.
Kirjailija elävöittää Gamachen tiimiä nuorella, kömpelöllä naiskonstaapelilla, mutta mielestäni henkilöhahmo on tarinassa lähinnä rasite. Pennyn olisi muutenkin kannattanut luottaa sukkelaan sanailuunsa ja välttää kuluneita kohelluskohtauksia.
Toimintaan tottunut lukija saattaa pitää tutkinnan etenemistä hitaana, mutta minusta tuntui mukavalta tutustua kiireettä kyläläisten arkeen ja juhlaan, rientoihin ja rituaaleihin, istuskella komisarion seurassa kylän bistrossa havainnoimassa ihmisten puheita ja ilmeitä tai kuljeskella hänen kintereillään lähitienoilla johtolankoja, motiiveja ja alibeja metsästämässä.
Jousiammunnan ja maalaustaiteen osuus luontuun hyvin kylän elämänmenoon, ja molemmista kirjailija kehittelee erinäisiä mutkia tutkintatiimin etenemisen esteiksi. Symboliikalla on vahva asema tutkinnassa. Gamache koluaa ihmisten keittiöitä, ullakoita, komeroita ja kellareita tavalla, josta tulevat pakostakin mieleen Freud ja Jung.
OLENNAISIN ONGELMA liittyy Jane Neilin visusti suljettuna pitämään olohuoneeseen ja hänen yhtäkkiseen haluunsa osallistua naivistisella maalauksellaan lähikaupungin taideyhdistyksen seuraavaan näyttelyyn. Janen salaisuuksiin kytkeytyy romaanin toinen johtoajatus muutosten merkillisyydestä ja merkittävyydestä.
Asiaa miettii mm. Matthew Croft, yksi epäillyistä, lähtien liikkeelle (kirjailijalle ominaisella huumorilla) hyvin arkisesti siitä, missä vaiheessa vihannekset muuttuvat pikkelsiksi.
Mutta vuosien mittaan hän oli tajunnut, ettei vastausta ollut. Milloin muutokset tapahtuvat? Joskus ne ovat äkillisiä. Elämässämme on "kappas vain" -hetkiä, jolloin yhtäkkiä huomaamme jotain tapahtuneen. Mutta usein on kyse asteittaisesta muutoksesta, kehityksestä.
Myös Three Pines on muutoksen tilassa, vaikka lukijana mieluusti säilyttäisikin siellä kaiken entisellään. Tulee melkein haikea olo, kun komisario Gamache istuu Olivierin bistrossa jättämässä hyvästejä tutuksi käyneelle kylälle ja sen originelleille asukkaille.
Ja mistä herkuista joutuukaan luopumaan jättäessään taakseen romaanin ylenpalttisen ruokatarjonnan! Samantasoista kulinaristista hehkutusta ovat aiemmin tarjonneet vain Viisikot seikkailuineen?
Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä
Kuka murhasi kaikkien rakastaman eläkeläisopettajan?
Kuolema kiitospäivänä on kanadalaisen Louise Pennyn (s. 1958) suositun dekkarisarjan avausosa. Sarja toinen osa Kylmän kosketus ilmestyy alkusyksystä ja kolmas näillä näkymin ensi keväänä. Dekkareiden ystäville kaksi ensimmäistä osaa saattavat kuitenkin olla jo ennestään tuttuja, ne on nimittäin julkaistu WSOY:n SaPo-sarjassa, avausromaani nimellä Naivistin kuolema (2008).
On ymmärrettävää, että kun sarjan suomentamista on tällä kertaa tarkoitus jatkaa kahta kirjaa pitemmälle, lähdetään liikkeelle alusta. Olisi kuitenkin tuntunut reilulta panna paremmin näkyville aiempien suomennosten olemassaolo, varsinkin kun niihin ei liene avausosan nimeä lukuunottamatta tehty muutoksia.
Toki quebeciläisen rikoskomisarion Armand Gamachen henkilö ja työskentely ovat kiinnostavaa luettavaa ja pienen Three Pines -kylän asukkaat miellyttävää tarkkailtavaa, mutta eläkkeellä olevan opettajan Jane Nealin murha kiitospäivän aamuhämärissä on siinä määrin kertaluonteinen tapahtuma, että kertausta mysteeri tuskin kaipaa.
ENSIVISIITIN TEKIJÄLLE Three Pines on oikein mukava matkakohde.
Pikkukylä lähellä Montrealia on mitä parhain tapahtumaympäristö salaperäiselle kuolemantapaukselle. Väkeä on vähän ja asukkaat pysyviä. He ovat persoonallisia ja samalla yhteisöllisiä. He tuntevat toisensa hyvässä ja pahassa.
Kylä näyttää perinteisine rakennuksineen syksyn väriloistossa idylliseltä, mutta seinien suojissa on synkkiäkin salaisuuksia, ja sama pätee ihmisiin. Kaikki ei ole miltä näyttää. Ristivetoa synnyttävät ranskan- ja englanninkielisten erimielisyydet, vanhat kaunat ja katkeruudet, ihonväri ja sukupuolinen suuntautuminen.
Kun 76-vuotias vanhapiikaopettaja Jane Neil löydetään vaahterametsästä nuolen lävistämänä, kaikki ovat kuitenkin sitä mieltä, että hän jos kuka oli kylän hyvis, ja se tietysti tekee surman selvittelystä entistä ongelmallisemman. Kuka nyt kilttiä ihmistä surmaisi.
Mysteerin selvittelijäksi Sûreté de Québecin henkirikososastolta saapuva komisario Gamache tuo apujoukkoineen mieleen Agatha Christien Poirot'n ja Georges Simenonin Maigret'n. Gamach on huolitellusti pukeutunut mies, jolla oli trimmatut viikset, syvänruskeat silmät jotka katsoivat - - puolikuun muotoisten silmälasien yli, liivipuku ja tweedlakki, joka peitti siistiä harmaantuvaa tukkaa - - . Hän tekee työtään tarkkaillen ympäristöään verkkaisesti ja perinpohjaisesti.
Gamachen johtoajatus on, että sysäys murhiin tulee usein vuosikymmeniä ennen varsinaista tekoa. Ensin tapahtuu jotain, ja vuosia myöhemmin se johtaa vääjäämättä jonkun kuolemaan. Koska on kylvetty pahuuden siemen. Tietysti Jane Nealin murha todistaa Gamachen ohjeen jälleen kerran toimivaksi.
KUOLEMA KIITOSPÄIVÄNÄ on aineksiltaan ja juonen kuljetukseltaan hyvin perinteinen, mutta tarinan parissa viihtyy hyvin. Kun Janen iäkkäästä ystäväpiiristä alkaa esittelytapaamisten jälkeen erottua erilaisia pareja ja persoonallisuuksia, komisario uhkaa jäädä kiinnostavuudessaan toiseksi.
Kirjailija elävöittää Gamachen tiimiä nuorella, kömpelöllä naiskonstaapelilla, mutta mielestäni henkilöhahmo on tarinassa lähinnä rasite. Pennyn olisi muutenkin kannattanut luottaa sukkelaan sanailuunsa ja välttää kuluneita kohelluskohtauksia.
Toimintaan tottunut lukija saattaa pitää tutkinnan etenemistä hitaana, mutta minusta tuntui mukavalta tutustua kiireettä kyläläisten arkeen ja juhlaan, rientoihin ja rituaaleihin, istuskella komisarion seurassa kylän bistrossa havainnoimassa ihmisten puheita ja ilmeitä tai kuljeskella hänen kintereillään lähitienoilla johtolankoja, motiiveja ja alibeja metsästämässä.
Jousiammunnan ja maalaustaiteen osuus luontuun hyvin kylän elämänmenoon, ja molemmista kirjailija kehittelee erinäisiä mutkia tutkintatiimin etenemisen esteiksi. Symboliikalla on vahva asema tutkinnassa. Gamache koluaa ihmisten keittiöitä, ullakoita, komeroita ja kellareita tavalla, josta tulevat pakostakin mieleen Freud ja Jung.
OLENNAISIN ONGELMA liittyy Jane Neilin visusti suljettuna pitämään olohuoneeseen ja hänen yhtäkkiseen haluunsa osallistua naivistisella maalauksellaan lähikaupungin taideyhdistyksen seuraavaan näyttelyyn. Janen salaisuuksiin kytkeytyy romaanin toinen johtoajatus muutosten merkillisyydestä ja merkittävyydestä.
Asiaa miettii mm. Matthew Croft, yksi epäillyistä, lähtien liikkeelle (kirjailijalle ominaisella huumorilla) hyvin arkisesti siitä, missä vaiheessa vihannekset muuttuvat pikkelsiksi.
Mutta vuosien mittaan hän oli tajunnut, ettei vastausta ollut. Milloin muutokset tapahtuvat? Joskus ne ovat äkillisiä. Elämässämme on "kappas vain" -hetkiä, jolloin yhtäkkiä huomaamme jotain tapahtuneen. Mutta usein on kyse asteittaisesta muutoksesta, kehityksestä.
Myös Three Pines on muutoksen tilassa, vaikka lukijana mieluusti säilyttäisikin siellä kaiken entisellään. Tulee melkein haikea olo, kun komisario Gamache istuu Olivierin bistrossa jättämässä hyvästejä tutuksi käyneelle kylälle ja sen originelleille asukkaille.
Ja mistä herkuista joutuukaan luopumaan jättäessään taakseen romaanin ylenpalttisen ruokatarjonnan! Samantasoista kulinaristista hehkutusta ovat aiemmin tarjonneet vain Viisikot seikkailuineen?
 |
| Louise Penny. Kuva: Jean-François Bérubé |
Kommentit
Lähetä kommentti