23. huhtikuuta 2019
Venepakolaisen tarina
Kim Thúyn omaelämäkerrallinen esikoisromaani on kipeästä aiheesta kauniisti kerrottu muistelmateos
Kim Thúy: Ru (Ru 2009). Suom. Marja Luoma. Gummerus 2019. 144 s.
Emme tienneet, missä olimme. Olimme rantautuneet heti kun ensimmäisen kerran näimme maata. Rantaa lähestyessämme olimme huomanneet aasialaisen miehen juoksevan vaaleansinisissä shortseissa alustamme kohti. Hän kehotti meitä vietnamiksi moneen kertaan tulemaan maihin ja tuhoamaan veneen. Oliko mies vietnamilainen? Olimmeko palanneet lähtöpisteeseen neljän meripäivän jälkeen? Kukaan ei tainnut edes ajatella koko asiaa, sillä kaikki hyppäsivät veteen kuin hyökkäyskäskyn saaneet sotilaat.
Kim Thúy (s. 1968) oli kymmenvuotias, kun hän vuonna 1978 pakeni perheensä kanssa Vietnamista Siaminlahden yli täyteen ahdetussa veneessä Malesiaan. Vietnamissa vallan oli ottanut kommunistinen hallitus, ja Thúyn kotikaupunki Saigon oli muutettu Ho Tši Minhin kaupugiksi. Malesiassa perhe joutui ensin kuukausiksi pakolaisleirille, ennen kuin pääsi pakolaisstatuksella Kanadaan Quebeciin.
Esikoisromaanissaan Ru kirjailija käsittelee minäkertojansa hahmossa niitä radikaaleja muutoksia, jotka sota ja Pohjois- ja Etelä-Vietnamin yhdistyminen saivat aikaan hänen perheessään ja suvussaan. Sosialistinen järjestelmä kollektivisointeineen ja uudelleenkoulutusleireineen romutti eliittiin kuuluvan perheen elämäntavan täysin.
Romaanissa kertojan perheen kodista puolet joudutaan luovuttamaan heti korttelipoliisin käyttöön ja väliin muurataan tiiliseinä. Vuoden kuluttua perheen muukin omaisuus inventoidaan ja siirretään valtiolle. Vanhemmat ovat kuitenkin onnistuneet kätkemään kylpyhuoneen kaakeleiden alle timantteja ja kultakolikkoja, ja niiden turvin ja poliisin hiljaisella suostumuksella mahdollistuu venepako.
ROMAANIN JUONI voi kuulostaa trilleriltä, mutta Thúy rakentaa päähenkilönsä tarinaa muistinvaraisista otoksista, jotka liittyvät toisiinsa aikatasoja reippaasti vaihdellen. Lineaarisuuden tilalla on muistelemisen logiikka.
Katkelmissa valottuvat milloin huolettomat lapsuusajat suuren suvun keskellä, milloin hankalat leirikuukaudet Malesiassa. Välillä kerrotaan perheen kohtaamista vaikeuksista uudessa kotimaassa Kanadassa ja toisenlaisesta vieraudesta päähenkilön palatessa aikuisiässä Hanoihin työn merkeissä. Nykyaikaan sijoittuvissa fragmenteissa kertoja tilittää äitiyttään ja erityisesti suhdettaan autistiseen nuorimmaiseensa. Vain muutaman katkelman olisin valmis poistamaan turhana tai häiritsevänä.
Katkelmat ovat tyyliltään yhtenäisiä, mutta niiden tunnelmat vaihtevat vilkkaasti tapahtumien ja miljöiden mukaan.
Vaikka kertoja sanoo olleensa lapsena arka ja syrjäänvetäytyvä, raisun serkkunsa Sao Main varjo, hänen varhaiset muistonsa ovat pääosin valoisia. Niihin nähden kuvaukset pakolaisleiriltä ovat suorastaan inhorealistisia.
Kun kymmenvuotias pakolaistyttö pääsee leirin tungoksen, nälän, lian ja ulosteiden keskeltä quebeciläiseen Granbyn kaupunkiin, se on aluksi kuin syli tai maanpäällinen paratiisi, mutta ennen pitkää idylli muuttuu hänenkin silmissään raa'aksi todellisuudeksi. Pakolaisen uusi elämä alkaa aina yhteiskunnan alimmalta askelmalta.
ROMAANISSA ON pienestä sivumäärästä huolimatta paljon värikkäitä henkilöhahmoja, kohtaloita ja kohtauksia. Suuren suvun sedät, enot ja tädit esiintyvät romaanissa numeroituina. Rakkain heistä on eno numero kaksi, kertojan kasvinkumppanin ja serkun Sao Main huikentelevainen isä, jolla on tarjota kiinnostavia juttuja opiskeluvuosiltaan Pariisissa ja jolta liikenee hellyydenosoituksia myös sisarentyttärelle.
Kertoja välttää kuitenkin kaikenlaisen kaunistelun. Kevytmielisen, pikkupaheellisen seurapiirielämän takaa löytyy myös todellista pahuutta, kaltoinkohtelua ja väkivaltaa. Kun tietää, että muistoilla on taipumus värittyä positiivisesti, arvostaa kirjailijan rohkeutta rakentaa realistisia henkilökuvia myös läheisistään.
Äidistä ja äitiydestä katkelmissa puhutaan usein. Hoitajien helmoissa kasvaneen kertojan suhde äitiinsä on jo varhaislapsuudessa jäänyt etäiseksi, ja siksi suhde vaikuttaa myöhemminkin varaukselliselta. Äidin kasvatustoimissa on kyllä oma logiikkansa, mutta hänen "työkalujensa" ankaruus arvelluttaa. Omassa äitiydessään kertoja sanoutuu jyrkästi irti äitinsä metodeista.
Osuutensa lasten kasvatuksessa on myös kulttuurilla, jonka eroista kirjailija tarjoaa romaanissaan muutenkin paljon ja monenlaisia esimerkkejä. Mm. kenenkään pään koskettaminen ei Vietnamissa olisi tullut kysymykseenkään, mutta kanadalaistunut kertoja sanoo olevansa onnekas saadessaan painaa päänsä toisen ihmisen kämmentä vasten.
Olen koskenut oman isäni päätä yhden ainoan kerran. Hän käski minun ottaa tukea päästään, kun minun piti hypätä veneen laidan yli. Vanhoista käsityksistä ja säännöistä oli sallittua poiketa vain äärimmäisessä hädässä.
KIM THÚYN romaani on opettavaista luettavaa, vaikkei se pyrikään opettamaan. Vietnam-tietojen lisäksi se tarjoaa jälleen kerran eväitä pohtia pakolaisuutta sekä pakolaisen henkilökohtaisena kokemuksena että yhteiskunnallisena ilmiönä. Romaani onnistuu myös kolkuttelemaan omaatuntoa.
Miksi alkusitaatissani rannalla oleva mies käskee nopeasti hajottamaan veneen? Tietysti siksi, että muutoin pakolaiset veneineen käännytettäisiin takaisin merelle. Mieleen nousee pakosti Välimeren pakolaisten kohtelu ja tapahtumat muillakin rajoilla Euroopassa ja muualla.
Romaanin lopussa kertoja tunnustaa kirjansa syntyyn vaikuttaneen hänen halunsa näyttää, kuinka ihmiset voivat ravistaa niskastaan sinne kertyneen lian saadakseen levittää punaisen ja kullan väreissä hohtavat siipensä ja lennähtää tarmoa uhkuen kohti laajalle leviävää taivaansineä. Kirjan yksi tarkoitus on siis tarjota terapiaa ja rohkaisua niin kirjoittajalle itselleen kuin hänen lapsilleen, kohtalotovereilleen ja kaikille lukijoille.
Mutta ennen kaikkea Ru on tietysti kaunokirjallisuutta. Romaaninsa alussa kirjailija selittää, että ranskan kielessä ru tarkoittaa pientä puroa ja kuvaannollisesti virtaamista, esimerkiksi kyynelten, veren tai rahan. Vietnamin kielessa ru tarkoittaa kehtolaulua ja tuudittamista.
Nimi sopii hyvin kuvaamaan Kim Thúyn monin paikoin runollista, pyörteillen eteenpäin virtaavaa tarinaa, jossa suurista koettelemuksista huolimatta vallitsee välittävä ja toiveikas ilmapiiri.
Kim Thúy esiintyy Helsinki Litissä toukokuussa 2019.
Esikoisromaanissaan Ru kirjailija käsittelee minäkertojansa hahmossa niitä radikaaleja muutoksia, jotka sota ja Pohjois- ja Etelä-Vietnamin yhdistyminen saivat aikaan hänen perheessään ja suvussaan. Sosialistinen järjestelmä kollektivisointeineen ja uudelleenkoulutusleireineen romutti eliittiin kuuluvan perheen elämäntavan täysin.
Romaanissa kertojan perheen kodista puolet joudutaan luovuttamaan heti korttelipoliisin käyttöön ja väliin muurataan tiiliseinä. Vuoden kuluttua perheen muukin omaisuus inventoidaan ja siirretään valtiolle. Vanhemmat ovat kuitenkin onnistuneet kätkemään kylpyhuoneen kaakeleiden alle timantteja ja kultakolikkoja, ja niiden turvin ja poliisin hiljaisella suostumuksella mahdollistuu venepako.
ROMAANIN JUONI voi kuulostaa trilleriltä, mutta Thúy rakentaa päähenkilönsä tarinaa muistinvaraisista otoksista, jotka liittyvät toisiinsa aikatasoja reippaasti vaihdellen. Lineaarisuuden tilalla on muistelemisen logiikka.
Katkelmissa valottuvat milloin huolettomat lapsuusajat suuren suvun keskellä, milloin hankalat leirikuukaudet Malesiassa. Välillä kerrotaan perheen kohtaamista vaikeuksista uudessa kotimaassa Kanadassa ja toisenlaisesta vieraudesta päähenkilön palatessa aikuisiässä Hanoihin työn merkeissä. Nykyaikaan sijoittuvissa fragmenteissa kertoja tilittää äitiyttään ja erityisesti suhdettaan autistiseen nuorimmaiseensa. Vain muutaman katkelman olisin valmis poistamaan turhana tai häiritsevänä.
Katkelmat ovat tyyliltään yhtenäisiä, mutta niiden tunnelmat vaihtevat vilkkaasti tapahtumien ja miljöiden mukaan.
Vaikka kertoja sanoo olleensa lapsena arka ja syrjäänvetäytyvä, raisun serkkunsa Sao Main varjo, hänen varhaiset muistonsa ovat pääosin valoisia. Niihin nähden kuvaukset pakolaisleiriltä ovat suorastaan inhorealistisia.
Kun kymmenvuotias pakolaistyttö pääsee leirin tungoksen, nälän, lian ja ulosteiden keskeltä quebeciläiseen Granbyn kaupunkiin, se on aluksi kuin syli tai maanpäällinen paratiisi, mutta ennen pitkää idylli muuttuu hänenkin silmissään raa'aksi todellisuudeksi. Pakolaisen uusi elämä alkaa aina yhteiskunnan alimmalta askelmalta.
ROMAANISSA ON pienestä sivumäärästä huolimatta paljon värikkäitä henkilöhahmoja, kohtaloita ja kohtauksia. Suuren suvun sedät, enot ja tädit esiintyvät romaanissa numeroituina. Rakkain heistä on eno numero kaksi, kertojan kasvinkumppanin ja serkun Sao Main huikentelevainen isä, jolla on tarjota kiinnostavia juttuja opiskeluvuosiltaan Pariisissa ja jolta liikenee hellyydenosoituksia myös sisarentyttärelle.
Kertoja välttää kuitenkin kaikenlaisen kaunistelun. Kevytmielisen, pikkupaheellisen seurapiirielämän takaa löytyy myös todellista pahuutta, kaltoinkohtelua ja väkivaltaa. Kun tietää, että muistoilla on taipumus värittyä positiivisesti, arvostaa kirjailijan rohkeutta rakentaa realistisia henkilökuvia myös läheisistään.
Äidistä ja äitiydestä katkelmissa puhutaan usein. Hoitajien helmoissa kasvaneen kertojan suhde äitiinsä on jo varhaislapsuudessa jäänyt etäiseksi, ja siksi suhde vaikuttaa myöhemminkin varaukselliselta. Äidin kasvatustoimissa on kyllä oma logiikkansa, mutta hänen "työkalujensa" ankaruus arvelluttaa. Omassa äitiydessään kertoja sanoutuu jyrkästi irti äitinsä metodeista.
Osuutensa lasten kasvatuksessa on myös kulttuurilla, jonka eroista kirjailija tarjoaa romaanissaan muutenkin paljon ja monenlaisia esimerkkejä. Mm. kenenkään pään koskettaminen ei Vietnamissa olisi tullut kysymykseenkään, mutta kanadalaistunut kertoja sanoo olevansa onnekas saadessaan painaa päänsä toisen ihmisen kämmentä vasten.
Olen koskenut oman isäni päätä yhden ainoan kerran. Hän käski minun ottaa tukea päästään, kun minun piti hypätä veneen laidan yli. Vanhoista käsityksistä ja säännöistä oli sallittua poiketa vain äärimmäisessä hädässä.
KIM THÚYN romaani on opettavaista luettavaa, vaikkei se pyrikään opettamaan. Vietnam-tietojen lisäksi se tarjoaa jälleen kerran eväitä pohtia pakolaisuutta sekä pakolaisen henkilökohtaisena kokemuksena että yhteiskunnallisena ilmiönä. Romaani onnistuu myös kolkuttelemaan omaatuntoa.
Miksi alkusitaatissani rannalla oleva mies käskee nopeasti hajottamaan veneen? Tietysti siksi, että muutoin pakolaiset veneineen käännytettäisiin takaisin merelle. Mieleen nousee pakosti Välimeren pakolaisten kohtelu ja tapahtumat muillakin rajoilla Euroopassa ja muualla.
Romaanin lopussa kertoja tunnustaa kirjansa syntyyn vaikuttaneen hänen halunsa näyttää, kuinka ihmiset voivat ravistaa niskastaan sinne kertyneen lian saadakseen levittää punaisen ja kullan väreissä hohtavat siipensä ja lennähtää tarmoa uhkuen kohti laajalle leviävää taivaansineä. Kirjan yksi tarkoitus on siis tarjota terapiaa ja rohkaisua niin kirjoittajalle itselleen kuin hänen lapsilleen, kohtalotovereilleen ja kaikille lukijoille.
Mutta ennen kaikkea Ru on tietysti kaunokirjallisuutta. Romaaninsa alussa kirjailija selittää, että ranskan kielessä ru tarkoittaa pientä puroa ja kuvaannollisesti virtaamista, esimerkiksi kyynelten, veren tai rahan. Vietnamin kielessa ru tarkoittaa kehtolaulua ja tuudittamista.
Nimi sopii hyvin kuvaamaan Kim Thúyn monin paikoin runollista, pyörteillen eteenpäin virtaavaa tarinaa, jossa suurista koettelemuksista huolimatta vallitsee välittävä ja toiveikas ilmapiiri.
Kim Thúy esiintyy Helsinki Litissä toukokuussa 2019.
 |
| Kim Thúy. Kuva: Jean-François Brière |
Kommentit
Lähetä kommentti