Pikkukaupungin ihmiskohtaloita - rehellisesti ja rakkaudella
Elizabeth Stroutin novellikokoelmasta Kaikki on mahdollista löytää ilokseen monia tuttuja ja tutulta vaikuttavia ihmisiä
Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista (Anything Is Possible 2017). Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2019. 261 s.
Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin (s. 1956) Pulitzerilla 2009 palkitun romaanin Olive Kitteridge päähenkilö muistelee jonkun vanhan filosofin sanoneen, että onnellisuus on tuskan puuttumista. Stroutin viime vuonna suomennetussa romaanissa Nimeni on Lucy Barton (Kirjareppu 9.7.2018) ahdistuksesta pääsy ja onneen kurkottaminen olivat edelleen tärkeitä teemoja, ja sama pätee uusimpaankin Strout-suomennokseen Kaikki on mahdollista.
Elizabeth Stroutiin ihastuneille kirjailijan uusi novellikokoelma tarjoaa juuri sitä, mitä he odottavat. Tarjolla on yhdeksän mestarillista otosta amerikkalaisen - ja miksei suomalaisenkin - pikkukaupungin ihmisten elämästä ja sielunelämästä.
Kaikki on mahdollista on sarja toisiinsa ketjutettuja ihmiskohtaloita ränsistyvissä Amgashin ja Carlislen pikkukaupungeissa ja niiden lähitienoilla Illinoisissa. Teos toimii hyvin itsekseen, mutta nautintoa lisää, jos on lukenut Nimeni on Lucy Barton -romaanin. Novelleissa on nimittäin monia jo romaanista tuttuja henkilöitä, ja Lucy itsekin esiintyy "livenä" kokoelman yhdessä novellissa.
KUN KÖYHÄN KUMMAJAISPERHEEN tytär Lucy romaanissa Nimeni on Lucy Barton löysi seurakseen kirjat, hän haaveili joskus itsekin kirjoittavansa sellaisia: Minä haluan kirjoittaa, jotteivat ihmiset tunne olevansa yksin.
Kaikki on mahdollista -kokoelmassa on novelli, joka todistaa newyorkilaistuneen ja kirjailijaksi yltäneen Lucyn onnistuneen tavoitteessaan. Novellissa Tuulimyllyt opinto-ohjaaja Patty Nicely ja Vietnam-veteraani Charlie Macauleyn keskustelevat Lucyn juuri ilmestyneistä muistelmista. Charlie arvelee kirjan olevan surullista luettavaa, mutta Patty sanoo: Minä tunsin oloni paremmaksi luettuani sen, en ollut enää niin yksin.
Yksinäisyys ja syrjäytyminen ovat Stroutin kertomusten johtoteemoja. Kokoelman kaikki henkilöt potevat jonkinasteista yksinäisyyttä ja sen takana piilevää häpeää.
Useiden seudulla syntyneiden ja sinne jääneiden häpeänä on köyhyys. Köyhyyttä on vaikea peittää; se paistaa jo ihmisen olemuksesta ja käytöksestä. Pois muuttaneilla menee paremmin, mutta viimeistellyn ulkokuoren alla heilläkin on synkät lapsuusmuistonsa ja moraaliset ongelmansa.
Monien lapsuutta on varjostanut vanhempien hämmentävä seksikäyttäytyminen. Muuan perheenisä paljastuu homoksi, toinen masturboi milloin missäkin. Jonkun vanhemmat nauttivat tirkistelystä, joku yllättää äitinsä ja opettajansa kesken yhdynnän jne. Strout on kuitenkin tarkka siitä, että seksi on henkilöiden elämässä ja puheissa esillä vain sen verran kuin muutkin heidän käyttäytymiseensä vaikuttavat seikat.
TYYTYVÄISIÄ JA ONNELLISIA pariskuntia asuu Amgashissa ja sen liepeillä vähän. Useammin avioliitot ovat väljähtyneet tai rikkoutuneet. Laskelmoiden solmitut liitot muuttuvat puolisoiden ikääntyessä tyhjiöiksi, joista tekee mieli paeta jonnekin mutta minne? Olo on kuin eksyneellä.
Haluan kotiin, hän ajatteli. Kaipaus tuntui tukehduttavalta, sillä se koti, jonne hän kaipasi, ei ollut Carlislessa, Illinoisissa, missä hän asui Marilynin kanssa ja missä hänen lapsenlapsensa asuivat saman kadun varrella. Eikä se ollut myöskään hänen lapsuuskotinsa, Carlislessa sekin. Eikä se liioin ollut heidän ensimmäinen kotinsa Madisonin ulkopuolella, jossa he asuivat vastavihittyinä. Hän ei tiennyt mihin kotiin kaipasi, mutta iän myötä tuo kaipuu tuntui kasvavan - -.
Strout kirjoittaa pikkukaupunkilaisistaan ja heidän tekemisistään suoraan ja kaunistelematta. Heidän puheistaan ja käytöksestään tihkuu kateutta, töykeyttä ja katkeruutta. He juoruilevat tunteakseen itsensä toisiaan paremmiksi ja joutuessaan alakynteen muuttuvat vihamielisiksi. Novellien perhesuhteita jäytävät usein sisaruskateus ja ongelmalliset äitisuhteet.
Silti ihmiset kaipaavat läheisiään tai lähelleen ihmistä, jolle he uskaltaisivat avautua ja näyttää heikkoutensa. He haluavat tuntea yhteisyyttä.
Kun esimerkiksi Bartonin sisarukset tavatessaan sulavat alkukylmyydestään ja pystyvät muistelemaan entistä kotihelvettiään, sosiaaliset erot heidän välillään menettävät merkityksensä. He ovat hetken yhtä ja tuntevat olonsa turvalliseksi ja tyytyväiseksi.
KOKOELMAN NOVELLIT rakentuvat yksi toisensa perästä oikeastaan vain kohtaamisten ja suureksi osaksi dialogin varaan, mutta ne pitävät otteessaan hämmästyttävillä käänteillään. Tapaamiset ja keskustelut voivat ajautua jostain pienestä seikasta äkkiä aivan uusille raiteille ja päättyä täysin arvaamattomasti.
Usein Strout antaa novellinsa huipentua johonkin merkitykselliseen yksityiskohtaan tai oivallukseen, joka levittää valoa koko murheellisen tarinan ylle eikä vähiten päähenkilön lohduksi.
Kun aamiaismajoitusta pitävä Dottie Blaine auttaa tuskansa kanssa kamppailevaa vierastaan selviämään yön yli, hän saa siitä voimia itsekin. Dottie säilytti miehen täyttämän asukaskortin samalla tavalla kuin lapsi säilyttää pääsylipun muistona hauskasta päivästä. Kaikki oli ollut yhtä puhtoista kuin kevätpuro, sellainen kokemus se oli ollut.
Ja kun tarkoin varjellun salaisuutensa paljastanut Tommy Guptill kohtaa kokoelman avausnovellin lopussa vaimonsa heltyvän katseen ja liikuttuneena sanoo mitättömän asian, mutta asian joka oli totta eli rakastavansa häntä, hetki on niin paljas, että lukijanakin kääntää katseensa kattoon, ettei pilaisi sitä tunteilullaan.
STROUTIN novellien ihmiset ovat sekä ulkoisesti että käytökseltään ja luonteeltaan niin tunnistettavan todellisia, että heihin on helppo samastua.
Kirjailija havainnoi henkilöitään silmä ja korva tarkkana, suorastaan pelottavan läheltä mutta loukkaamatta. Henkilöt voivat käyttäytyä naiivisti, mutta heidät itsessään on otettava vakavasti. Ja mikä tärkeintä: omien kokemustensa lisäksi tai ansiosta heillä on halu ja tarve ymmärtää myös toisia ja heidän tuskaansa, joskus jopa vasten mieltään.
Stroutin tiukoista ja samalla äärimmäisen hienovaraisista lauseista ei kannata hukata ainuttakaan, niin ladattuja ne ovat. Suomentaja Kristiina Rikman ansaitsee jälleen kerran lämpimät kiitokset taitavasta suomennoksesta.
Nimi Kaikki on mahdollista tiivistää monimielisesti kokoelman elämännäkemyksen. Mikä tahansa on mahdollista, kaikki hyvä ja kaikki paha. Mahdollista on myös muutos parempaan ja pahempaan.
Ja kun kaikki on kaikille mahdollista, kaikki ovat samanarvoisia. Kukaan ei ole toistaan parempi tai pahempi. Siinä se oli, täydellinen totuus.
Kaikki on mahdollista on sarja toisiinsa ketjutettuja ihmiskohtaloita ränsistyvissä Amgashin ja Carlislen pikkukaupungeissa ja niiden lähitienoilla Illinoisissa. Teos toimii hyvin itsekseen, mutta nautintoa lisää, jos on lukenut Nimeni on Lucy Barton -romaanin. Novelleissa on nimittäin monia jo romaanista tuttuja henkilöitä, ja Lucy itsekin esiintyy "livenä" kokoelman yhdessä novellissa.
KUN KÖYHÄN KUMMAJAISPERHEEN tytär Lucy romaanissa Nimeni on Lucy Barton löysi seurakseen kirjat, hän haaveili joskus itsekin kirjoittavansa sellaisia: Minä haluan kirjoittaa, jotteivat ihmiset tunne olevansa yksin.
Kaikki on mahdollista -kokoelmassa on novelli, joka todistaa newyorkilaistuneen ja kirjailijaksi yltäneen Lucyn onnistuneen tavoitteessaan. Novellissa Tuulimyllyt opinto-ohjaaja Patty Nicely ja Vietnam-veteraani Charlie Macauleyn keskustelevat Lucyn juuri ilmestyneistä muistelmista. Charlie arvelee kirjan olevan surullista luettavaa, mutta Patty sanoo: Minä tunsin oloni paremmaksi luettuani sen, en ollut enää niin yksin.
Yksinäisyys ja syrjäytyminen ovat Stroutin kertomusten johtoteemoja. Kokoelman kaikki henkilöt potevat jonkinasteista yksinäisyyttä ja sen takana piilevää häpeää.
Useiden seudulla syntyneiden ja sinne jääneiden häpeänä on köyhyys. Köyhyyttä on vaikea peittää; se paistaa jo ihmisen olemuksesta ja käytöksestä. Pois muuttaneilla menee paremmin, mutta viimeistellyn ulkokuoren alla heilläkin on synkät lapsuusmuistonsa ja moraaliset ongelmansa.
Monien lapsuutta on varjostanut vanhempien hämmentävä seksikäyttäytyminen. Muuan perheenisä paljastuu homoksi, toinen masturboi milloin missäkin. Jonkun vanhemmat nauttivat tirkistelystä, joku yllättää äitinsä ja opettajansa kesken yhdynnän jne. Strout on kuitenkin tarkka siitä, että seksi on henkilöiden elämässä ja puheissa esillä vain sen verran kuin muutkin heidän käyttäytymiseensä vaikuttavat seikat.
TYYTYVÄISIÄ JA ONNELLISIA pariskuntia asuu Amgashissa ja sen liepeillä vähän. Useammin avioliitot ovat väljähtyneet tai rikkoutuneet. Laskelmoiden solmitut liitot muuttuvat puolisoiden ikääntyessä tyhjiöiksi, joista tekee mieli paeta jonnekin mutta minne? Olo on kuin eksyneellä.
Haluan kotiin, hän ajatteli. Kaipaus tuntui tukehduttavalta, sillä se koti, jonne hän kaipasi, ei ollut Carlislessa, Illinoisissa, missä hän asui Marilynin kanssa ja missä hänen lapsenlapsensa asuivat saman kadun varrella. Eikä se ollut myöskään hänen lapsuuskotinsa, Carlislessa sekin. Eikä se liioin ollut heidän ensimmäinen kotinsa Madisonin ulkopuolella, jossa he asuivat vastavihittyinä. Hän ei tiennyt mihin kotiin kaipasi, mutta iän myötä tuo kaipuu tuntui kasvavan - -.
Strout kirjoittaa pikkukaupunkilaisistaan ja heidän tekemisistään suoraan ja kaunistelematta. Heidän puheistaan ja käytöksestään tihkuu kateutta, töykeyttä ja katkeruutta. He juoruilevat tunteakseen itsensä toisiaan paremmiksi ja joutuessaan alakynteen muuttuvat vihamielisiksi. Novellien perhesuhteita jäytävät usein sisaruskateus ja ongelmalliset äitisuhteet.
Silti ihmiset kaipaavat läheisiään tai lähelleen ihmistä, jolle he uskaltaisivat avautua ja näyttää heikkoutensa. He haluavat tuntea yhteisyyttä.
Kun esimerkiksi Bartonin sisarukset tavatessaan sulavat alkukylmyydestään ja pystyvät muistelemaan entistä kotihelvettiään, sosiaaliset erot heidän välillään menettävät merkityksensä. He ovat hetken yhtä ja tuntevat olonsa turvalliseksi ja tyytyväiseksi.
KOKOELMAN NOVELLIT rakentuvat yksi toisensa perästä oikeastaan vain kohtaamisten ja suureksi osaksi dialogin varaan, mutta ne pitävät otteessaan hämmästyttävillä käänteillään. Tapaamiset ja keskustelut voivat ajautua jostain pienestä seikasta äkkiä aivan uusille raiteille ja päättyä täysin arvaamattomasti.
Usein Strout antaa novellinsa huipentua johonkin merkitykselliseen yksityiskohtaan tai oivallukseen, joka levittää valoa koko murheellisen tarinan ylle eikä vähiten päähenkilön lohduksi.
Kun aamiaismajoitusta pitävä Dottie Blaine auttaa tuskansa kanssa kamppailevaa vierastaan selviämään yön yli, hän saa siitä voimia itsekin. Dottie säilytti miehen täyttämän asukaskortin samalla tavalla kuin lapsi säilyttää pääsylipun muistona hauskasta päivästä. Kaikki oli ollut yhtä puhtoista kuin kevätpuro, sellainen kokemus se oli ollut.
Ja kun tarkoin varjellun salaisuutensa paljastanut Tommy Guptill kohtaa kokoelman avausnovellin lopussa vaimonsa heltyvän katseen ja liikuttuneena sanoo mitättömän asian, mutta asian joka oli totta eli rakastavansa häntä, hetki on niin paljas, että lukijanakin kääntää katseensa kattoon, ettei pilaisi sitä tunteilullaan.
STROUTIN novellien ihmiset ovat sekä ulkoisesti että käytökseltään ja luonteeltaan niin tunnistettavan todellisia, että heihin on helppo samastua.
Kirjailija havainnoi henkilöitään silmä ja korva tarkkana, suorastaan pelottavan läheltä mutta loukkaamatta. Henkilöt voivat käyttäytyä naiivisti, mutta heidät itsessään on otettava vakavasti. Ja mikä tärkeintä: omien kokemustensa lisäksi tai ansiosta heillä on halu ja tarve ymmärtää myös toisia ja heidän tuskaansa, joskus jopa vasten mieltään.
Stroutin tiukoista ja samalla äärimmäisen hienovaraisista lauseista ei kannata hukata ainuttakaan, niin ladattuja ne ovat. Suomentaja Kristiina Rikman ansaitsee jälleen kerran lämpimät kiitokset taitavasta suomennoksesta.
Nimi Kaikki on mahdollista tiivistää monimielisesti kokoelman elämännäkemyksen. Mikä tahansa on mahdollista, kaikki hyvä ja kaikki paha. Mahdollista on myös muutos parempaan ja pahempaan.
Ja kun kaikki on kaikille mahdollista, kaikki ovat samanarvoisia. Kukaan ei ole toistaan parempi tai pahempi. Siinä se oli, täydellinen totuus.
 |
| Elizabeth Strout. Kuva Leonardo Candamo |
Kommentit
Lähetä kommentti