3. maaliskuuta 2019



Ilmastonmuutos pakottaa äidin ääritekoihin


Emma Puikkosen Lupaus-romaani ei lupaa auvoista tulevaisuutta



Emma Puikkonen: Lupaus. WSOY 2019. 300 s.


Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä. Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi. - Nuo Ultra Bran laulamat säkeet tulivat mieleeni, kun luin Emma Puikkosen (s. 1974) uutta romaania Lupaus.

Romaanin päähenkilölle Rinnalle on hänen isänsä aikoinaan luvannut, että pelastaa tytön, vaikka tämä olisi palavassa talossa tai uppoavassa laivassa, ja Rinna haluaa antaa saman lupauksen tyttärelleen. Pelottavat asiat Rinnan ja hänen tyttärensä Seelan elämässä ovat kuitenkin uudenlaiset.

Emma Puikkosen edellinen romaani, vuoden 2016 Finlandia-ehdokkaana ollut Eurooppalaiset unet (Kirjareppu 23.12.2016), käsitteli Eurooppaa ravistelleita tapahtumia vuosilta  1980-2014. Välähdykset Berliinin muurin murtumisesta, somalipakolaisista, nationalismista, katuväkivallasta, joukkomurhasta Kosovossa ja tulivuoren purkautumisesta Islannissa liitettyinä yksityisten, pienten ihmisten kohtaloihin tekivät lukukokemuksesta todenmakuisen ja puhuttelevan. Romaaninsa episodit Puikkonen sitoi hienosti yhteen viimeisellä luvulla, joka sijoittui vuoteen 2027.

Lupaus sijoittuu alusta alkaen lähitulevaisuuteen, ja sen uhkakuvat syntyvät ilmastonmuutoksesta ja siitä aiheutuvasta ahdistuksesta.


ELÄMÄ NÄYTTÄÄ vielä lupaavalta, kun Rinna ryhtyy miehensä kanssa asuttamaan vanhaa kotitaloaan ja pariskunnalle syntyy tytär Seela. Avioliitto kuitenkin kariutuu nopeasti, ja yksinhuoltajaäidin huoli lapsesta ja tämän tulevaisuudesta kasvaa kasvamistaan, kun ympäristökin alkaa lähettää tuhoutumisen merkkejä.

Puikkonen kuvaa osuvasti maaseutuidyllin hidasta murenemista. Vanha, valkoinen järvenrantatalo omenatarhoineen ja rajattomine leikkimahdollisuuksineen muuttuu ilmaston lämmetessä peurojen ja punkkien laitumeksi, ja leikki-ikäisen Seelan sairastuttua punkinpuremasta Rinna tuntee, että hänen on ryhdyttävä tositoimiin lupauksensa pitämiseksi.

Kun äidin hätä kasvaa pakkomielteeksi, turvallisuusbisnes osaa tehtävänsä. Jos elämä maan päällä käy mahdottomaksi, on kaivauduttava maan sisälle!

Rinnan tarinan vierellä Puikkonen kuljettaa kertomusta hänen Robert-veljensä kohtalokkaista vaiheista tutkijaryhmän mukana Grönlannin sulavilla jäätiköillä. Toisilleen lapsuudesta asti tärkeät sisarukset ovat fyysisesti kaukana mutta surussaan yhtä.

- - on äärettömän surullista, että jää sulaa, että me emme tiedä, mitä tapahtuu, että pitäisi osata luopua siitä, millaista maailmassa on tähän mennessä ollut, pitäisi osata luoda nahkansa ja kokonaan uudenlainen elämä - -.


PUIKKONEN OSOITTI jo Eurooppalaisissa unissa taitonsa yhdistellä monenlaisista aineksista kompakti kokonaisuus, ja sama pätee uuteen romaaniin. Myös Lupaus rakentuu episodimaisesti ja reippaasti aikatasoja vaihdellen yhtenäiseksi tarinaksi kahdesta pääteemasta: vanhempana olon vaikeudesta ja ympäristön hälyttävästä tilasta.

Romaanin kolmeensataan sivuun mahtuu hämmästyttävä määrä erilaista ympäristöasiaa. Päähenkilön ahdistuksen ja jäätiköiden sulamisen oheen Puikkonen ujuttaa vaivatta turvallisuuskauppaa ja ympäristöpolitiikkaa, aktivismia ja sen tyrehdyttämistä. Nuoria kuunnellaan mutta ei oteta todesta, ja "kilahtaneita" parannetaan puutarhatöillä ja metsänistutuksella.

Työtaakkansa alle nääntyvä, paniikkihäiriöinen pääministeri saa romaanissa sivuroolin jonkinlaisena surullisen hahmon ritarina. Kun väkivaltaisuudet rajoilla lisääntyvät ja puolustusministeri kärttää lisää rahaa, ruuantuonti takkuilee ja elintarvikkeet kallistuvat, pääministeri lohduttaa itseään sillä, että hän on sentään elossa. Teen minkä voin, sitten lepään rauhassa.

Puikkonen ei saarnaa eikä opeta. Lupaus on on jotain aivan muuta kuin 1970-lukulainen osallistuva maailmanparannusproosa. Lupaus herättelee omaehtoiseen heräämiseen ja toimintaan välistä liioitellen ja satiirisinkin keinoin, jotta emme tyytyisi vain tarinoimaan ympäristöuhista, soittamaan musiikkia, kun laiva uppoaa.


RINNAN RIIPAISEVASSA HENKILÖKUVASSA Puikkonen asettuu kaikkensa yrittävän, lastaan ehdoitta rakastavan äidin rooliin. Äidin ja lapsen vuoroin arkisia ja mielikuvituksellisia puuhia ja puheita seuraa vahvasti myötäeläen, niin runollisesti ja samalla todentuntuisesti Puikkonen niistä kirjoittaa.

Kun lapsi kasvaa ja alkaa tehdä pesäeroa äidistään, kohtauksiin tulee riitasointuja ja rosoa jo luontojaan, ja äidin ahdistuksen pahetessa yhteenotot ovat väistämättömiä.

Kuvaus äidin psyyken romahtamisesta on hurja ja perusteltu. Äidin sisällä ristiriita käy ylivoimaisen suureksi, kun hänen vimmainen pelastustehtävänsä törmää pelastettavan yhä jyrkkenevään vastustukseen. Paraneminen voi alkaa vasta, kun sairastunut tajuaa toimintansa rajallisuuden. Ei pidä luvata mahdottomia; on vain tehtävä parhaansa.

Vakavista teemoistaan huolimatta Lupaus tarjoaa myös valoa ja onnellisia hetkiä. Romaanin havainnollisissa, yksityiskohdilla herkuttelevissa lapsi- ja luontokuvauksissa kirjailija vie lukijansa sellaisen elämän äärelle, jonka takaamiseksi luulisi jokaisen meistä olevan halukas ja valmis ryhtymään sanoista tekoihin.

Emma Puikkonen. Kuva: Pertti Nisonen














Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit