25. maaliskuuta 2019



Sääskenpyytäjän viimeinen matka


Päivi Laakson pienoisromaani piirtää eläviä tuokiokuvia vanhan torniolaispariskunnan yhteiselämän loppuvaiheista



Päivi Laakso: Sääskenpyytäjät (Myggfangerne 2016). Suom. Outi Menna. Kansilehden maalaukset: Päivi Laakso. Like 2019. 133 s.



Isä seisoo Hyttysvaaraan johtavat tien haarassa ja huitoo sääskiä. Sääsket eivät katoa, niitä tulee lisää ja ne hyökkäävät isoina parvina. Mikään ei estä niitä, ei puuskainen tuuli eikä polttava aurinko. Jättimäiset sääsket pistävät vaatteiden ja päähineen läpi, tunkevat sisään kaula-aukosta ja kiipeävät pitkin hihoja ja housunlahkeita.

Päivi Laakso (s. 1967) on torniolaislähtöinen kirjailija ja kuvataiteilija, joka asuu Oslossa ja kirjoittaa norjaksi. Laakson vastikään suomennettu pienoisromaani Sääskenpyytäjät sijoittuu kirjailijan lapsuuden ja nuoruuden maisemiin Tornionjokilaaksoon ja hyödyntää nautittavasti paikallista puhetapaa.

Kirjailija vaikuttaa muutenkin olevan siinä määrin vahvasti läsnä romaanissaan, että tarinaa voinee luonnehtia autofiktioksi, omaelämäkerrallisen ja sepitteellisen aineksen yhdistelmäksi. Romaanin kertoja on Norjassa asuva Päivi-niminen taiteilija, joka puhuu vanhasta torniolaisesta pariskunnasta äitinään ja isänään, mutta romaanin kuvitteellisuuden aste jää lukijan arveltavaksi.

Nykyään erittäin suosittu autofiktio antaa kirjailijalle mahdollisuuden käsitellä kipeitäkin kokemuksiaan, kun tapahtumien todenperäisyys on fiktion hämärtämä. Sääskenpyytäjissä omaelämäkerrallisuus lyö läpi voimakkaimmin - ja ehkä vähän häiritsevästikin - , kun kertoja innostuu selostamaan (vanhempiensa vähättelemää) taiteilijuuttaan ja erottautuu samalla myös kielellään vanhempiensa arjen kuvailusta. 


SIVUMÄÄRÄLTÄÄN pienestä romaanista reilu puolet eli kolme ensimmäistä lukua keskittyy isän ja äidin arkisen elämän ja parisuhteen kuvaamiseen. Sen jälkeen kertoja asettuu itse keskushenkilöksi ja ryhtyy avaamaan hankalaa suhdettaan vanhempiinsa. Luvut kutistuvat ja alkavat tarjota taustaa perhedynamiikan vääristymille.

Romaanin rakenteessa on heikkoutensa. Alun vakuuttava, yksityiskohtiin vankasti tukeutuva eläkeläispariskunnan puuhien rekisteröinti löystyy romaanin loppupuolella. Odotin kertojalta hänen lapsuuskokemustensa huomattavasti perusteellisempaa kartoitusta ja nykytilanteen pohjustusta. Kaipasin lisää tapauksia ja välähdyksiä perheenjäsenten kohtaamisista ja tahtojen törmäyksistä, varsinkin kun Laakson kieltä lukee todella mielikseen.

Ilmeisesti kirjailijalla on ollut tarkoituskin kirjoittaa luonnosmaista, aukkoista tarinaa, jättää seulomatta syitä ja motiiveja ja kuvata mieluummin tunteita ja tunnelmia. Kertoja-tyttären henkilökuvassa menetelmä on paikallaan, mutta esimerkiksi muistisairaan isän kuolemantuomio tulee oudon yllättäen ja epäuskottavasti, ja välillä kompastelin samanlaisiin pienempiinkin ihmetyksen aiheisiin.

Sen sijaan isän ja äidin puuhia ja sanailua Laakso kuvaa niin todentuntuisesti, että on kuin istuisi itse vanhusten pöydässä syömässä pottuja ja poronlihaa ja kuuntelemassa heidän jokapäiväistä kärhämöintiään.

Kun radiokuuluttaja ilmoittaa pian alkavasta paikallisesta suosikkiohjelmasta Valitusväylästä, äiti hankkiutuu puhelimineen makuuhuoneeseen kuin psykiatrin sohvalle: Olen saanu tarpheekseni sairastamisesta, orjatyöstä ja tiskiharjoista. Eli ROUVANA olemisesta. Olen kyllästyny muitten komentelhuun - -. Äidin vuodatuksen jälkeen ymmärtää hyvin, miksi kertoja jossain vaiheessa on niin täynnä äidin motkotusta, että haluaisi katkaista hänen kielensä.


ROMAANIN HUUMORI on yleensä mustanpuhuvaa ja tarjolla pieninä annoksina. Välistä kirjailija kuitenkin heittäytyy hulluttelemaan pitkään ja perusteellisesti. Äidin valitusvirttä vastaa hyvinkin isän Altzheimerin aikaansaama liikennekomiikka, ja kun kertoja Kemin Länsi-Pohjan sairaalassa alkaa kiskoa irti kuolevan isänsä tekohampaita, kohtauksesta kehittyy niin absurdi, että hirvittää.

Kertojan suhtautuminen vanhempiinsa ja erityisesti etäiseksi ja pelottavaksikin jääneeseen isään on kriittinen, mutta osaa hän piikitellä itseäänkin. Romaanista huokuu silti pitkin matkaa jonkinlainen sovintoon pyrkiminen tai ainakin pakon edessä taipuminen. Ihmisille käy ennen pitkää samoin kuin perheen vanhalle Hyttysvaaran kodille ja sen pelloille. Kaikki rapistuu.

Muistoissa vanha koti ja Hyttysvaara ovat mahtavia paikkoja. Puolukoita ja mustikoita kasvaa ihan talon kulmala, soita riittää niin että hilloja saa monta ämpärillistä päivässä, lähe solisee vieläkin ja maasta putkahtellee sieniä satheen jälkheen. Syksylä voi aukasta keittiön ikkunan ja ampua hirviä suohraan hellan äärestä.

Nykytodellisuus on kuitenkin toisenlainen. Pellot kavavat pajua, ja rakennukset ovat romahtamaisillaan.


PÄIVI LAAKSON Sääskenpyytäjät on pohjimmiltaan surumielinen kertomus pienten ihmisten elämäntaisteluista, heidän vaatimattomista aikaansannoksistaan ja ohikiitävästä olemassaolostaan.

Romaani käsittelee sukupolvieroja ja vaikeitakin erilaisuuden ja torjutuksi tulemisen kokemuksia, mutta tarinasta välittyy myös kirjailijan syvä kiintymys jänkäniittyjen ja suopursujen lapsuusmaisemiin ja -kotiin, johon on sidoksissa läpi elämänsä, tahtoi tai ei.



PS. Pohjoisen lukijoiden iloksi Päivi Laakson Sääskenpyytäjät  on jo toinen tämänkeväinen Tornionjokilaaksoon sijoittuva romaani. Tammikuussa ilmestyi rovaniemeläislähtöisen Johanna Laitilan esikoisromaani Lilium regale (Kirjareppu 20.1.2019).


Päivi Laakso. Kuva: Tor Tveite
  


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit