22. maaliskuuta 2019
Tämä oli nyt tässä,
eli mitä tapahtuu vaimolle, kun mies yllättäen ilmoittaa pitkän avioliiton päättyneeksi
Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät (I giorni dell'abbandono 2002). Suom. Taru Nyström. Avain 2004, uusi laitos WSOY 2017. 253 s.
Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Hän sanoi sen samalla kun korjasimme astioita pöydästä.
Voiko romaani alkaa napakammin kuin italialaisen Elena Ferranten toinen romaani Hylkäämisen päivät. Erityisesti Napoli-sarjallaan menestystä niittänyt Ferrante kirjoittaa salanimen suojissa ja muutenkin julkisuudelta piilossa. Identiteetin salaaminen lisää tietysti lukijoiden kiinnostusta, mutta kyllä Ferrante on ansainnut suosionsa myös kirjallisilla taidoillaan.
Tartuin Ferranten lähes parikymmentä vuotta sitten julkaistuun romaaniin Hylkäämisen päivät lähinnä romaanin kansiliepeen tekstin innostamana: "Jos et vielä ole saanut Ferrante-kuumetta ja mietit mistä aloittaisit, suosittelen Ferranten toista romaania - - [Se on] täydellinen niille, joita arveluttaa käydä Napoli-sarjan parintuhannen sivun kimppuun - -."
Kiitän suosituksesta. Tämän jälkeen voin hyvinkin harkita Napoli-sarjaan tarttumista.
HYLKÄÄMISEN PÄIVISTÄ on tehty myös elokuva, enkä ihmettele. Se on henkilöiltään, tapahtumiltaan ja ympäristöiltään niin pelkistetty ja tiivis paketti, että sopisi varmaan myös näyttämölle.
Romaanin ulkoinen juoni on varsin tavanomainen. Torinossa asuva pariskunta on ollut viisitoista vuotta naimisissa, kun mies, Mario, päättää irrottautua suhteesta ja etsiytyä pakoon "tarkoituksettomuudentunnettaan". Tietysti kyseessä on toinen nainen, nuorempi ja kauniimpi Carla, kuten vaimolle myöhemmin selviää.
Marion sulkiessa oven jälkeensä vaimo Olga, romaanin minäkertoja, jää tiskialtaan äärelle kuin kivipatsas. Lapset Gianni ja Ilaria riitelevät tapansa mukaan toisessa huoneessa, ja Otto-koira murahtelee unissaan lämpöpatterin kyljessä.
Alkaa Olgan fyysinen ja psyykkinen selviytymistaistelu, jonka rajuus koettelee perheen kaikkia osapuolia ja heijastuu ulkopuolisiinkin. Romaani rakentuu psykologisen juonen varaan, mutta käänteitä ja jännitettävää riittää silti runsaasti.
FERRANTEA pidetään erityisen taitavana naisen sielunelämän kuvaajana, ja Hylkäämisen päivät on siitä hyvä todiste. Kirjailija käy perusteellisesti ja uskottavasti läpi Olgan tunne-elämän, puuhien ja ajatusten muutoksia lamaannuksesta ja epätoivosta katkeruuteen ja kostonhaluun.
Ensin tulevat kysymykset: Miten tämä on mahdollista? Miten en nähnyt minkäänlaisia merkkejä? Sitten seuraavat kuvitelmat miehen paluusta. Tilanne korjaantuu, kun vain odottelen ja hoidan kaiken entiseen tapaan tai mielellään vielä entistä tehokkaammin. Näytä voimakkaalta, ole voimakas. Minun on kestettävä.
Pahinta on, että kirjallista uraa aloitellut Olga on miehensä tahtoon taipuen jättäytynyt kotiäidiksi. Hyväksyin ajatuksen, etten ansainnut mitään muuta. Olga kokee alistuneensa Anna Kareninan ja De Beauvoir'n Murtuneen naisen kaltaiseksi sentimentaaliseksi tyhmyriksi sen sijaan, että olisi ollut moderni, riippumaton nainen.
Kun pettymys kiristää otettaan, petetyn naisen aiemmin tasapainoisesta olemuksesta alkaa tihkua hänen itsensäkin kauhistukseksi töykeyttä ja tunteettomuutta, riitaa, ilkeyttä ja rivouksia. Pahimmillaan Olga menettää täysin toimintakykynsä ja itsekontrollinsa. Koti joutuu fyysiseen ja henkiseen kaaokseen, ja valtataistelu leviää myös lasten, erityisesti tyttären, ja äidin välille.
Ensin tulevat kysymykset: Miten tämä on mahdollista? Miten en nähnyt minkäänlaisia merkkejä? Sitten seuraavat kuvitelmat miehen paluusta. Tilanne korjaantuu, kun vain odottelen ja hoidan kaiken entiseen tapaan tai mielellään vielä entistä tehokkaammin. Näytä voimakkaalta, ole voimakas. Minun on kestettävä.
Pahinta on, että kirjallista uraa aloitellut Olga on miehensä tahtoon taipuen jättäytynyt kotiäidiksi. Hyväksyin ajatuksen, etten ansainnut mitään muuta. Olga kokee alistuneensa Anna Kareninan ja De Beauvoir'n Murtuneen naisen kaltaiseksi sentimentaaliseksi tyhmyriksi sen sijaan, että olisi ollut moderni, riippumaton nainen.
Kun pettymys kiristää otettaan, petetyn naisen aiemmin tasapainoisesta olemuksesta alkaa tihkua hänen itsensäkin kauhistukseksi töykeyttä ja tunteettomuutta, riitaa, ilkeyttä ja rivouksia. Pahimmillaan Olga menettää täysin toimintakykynsä ja itsekontrollinsa. Koti joutuu fyysiseen ja henkiseen kaaokseen, ja valtataistelu leviää myös lasten, erityisesti tyttären, ja äidin välille.
TUHON TUNTU on paikoin käsin kosketeltavan tiheä, kun Ferrante kasvattaa katastrofin uhkaa Olgan hysteerisellä syöksyilyllä, lasten laiminlyönnillä ja hallusinaatioilla.
Olgan päähän tunkee hänen lapsuutensa Napolista muuan petetty, tuskaansa kuivettunut ja lopulta itsemurhaan suistunut "naisparka". Olga vastustaa kaikin voimin naisen kaltaisuutta, mutta kokemuksiaan hän ei pääse pakoon. Tuntui kuin kasvoni olisivat roikkuneet toispuoleisesti. Ne tuntuivat puoliksi kuoritulta omenalta, josta iho roikkuu pitkänä suikaleena. Näky muistuttaa surrealistien maalauksia.
Halkeamien, sirpaleiden, viiltojen, pistojen ja haavaumien lisäksi Ferrante käyttää hyväkseen psykologiasta tuttuja symboleja ovista, lukoista ja avaimista ja panee Olgansa tekemään tämän tästä huomioita ympäristön ja ihmisten tympeistä hajuista ja eritteistä. Kodin rappiotilaa manifestoi muurahaisten armeija, ja henkilöiden kontaktittomuutta puhelimien ja tietokoneen mykkyys. Ulkona olon tekee entistä sietämättömämmäksi lisääntyvä kuumuus.
Vaikka Hylkäämisen päivät alkaa äkkiä ja iskevästi, Olgan tilassa muutos parempaan suuntaa tapahtuu hitaasti askel askeleelta. Prosessia edesauttaa mm. torjutun lapsuustrauman käsittely.
Tärkeä sivurooli tapahtumissa on samassa talossa asuvalla muusikko Carranolla. Hänen mielipiteensä Olgan ja hänen miehensä samanlaisuudesta avaa Olgan ajatteluun uusia näkökulmia ja selkiyttää hänen pirstoutunutta minäkuvaansa. Samalla lukijalle alkaa piirtyä Olgan idealisoimasta Marionista kuva itseriittoisena opportunistina, joka joutikin mennä. Feminismiä? Sitäkin.
Kaiken kaikkiaan Elena Ferranten Hylkäämisen päivät on tarkka ja intensiivinen muotokuva emotionaalisen kriisiin suistuvasta naisesta. Olgan hulluutta lähenevä epätoivo on hurjaa luettavaa mutta hänen identiteettinsä uudelleen rakentumisessa on mukana täydestä sydämestä.
Olgan päähän tunkee hänen lapsuutensa Napolista muuan petetty, tuskaansa kuivettunut ja lopulta itsemurhaan suistunut "naisparka". Olga vastustaa kaikin voimin naisen kaltaisuutta, mutta kokemuksiaan hän ei pääse pakoon. Tuntui kuin kasvoni olisivat roikkuneet toispuoleisesti. Ne tuntuivat puoliksi kuoritulta omenalta, josta iho roikkuu pitkänä suikaleena. Näky muistuttaa surrealistien maalauksia.
Halkeamien, sirpaleiden, viiltojen, pistojen ja haavaumien lisäksi Ferrante käyttää hyväkseen psykologiasta tuttuja symboleja ovista, lukoista ja avaimista ja panee Olgansa tekemään tämän tästä huomioita ympäristön ja ihmisten tympeistä hajuista ja eritteistä. Kodin rappiotilaa manifestoi muurahaisten armeija, ja henkilöiden kontaktittomuutta puhelimien ja tietokoneen mykkyys. Ulkona olon tekee entistä sietämättömämmäksi lisääntyvä kuumuus.
Vaikka Hylkäämisen päivät alkaa äkkiä ja iskevästi, Olgan tilassa muutos parempaan suuntaa tapahtuu hitaasti askel askeleelta. Prosessia edesauttaa mm. torjutun lapsuustrauman käsittely.
Tärkeä sivurooli tapahtumissa on samassa talossa asuvalla muusikko Carranolla. Hänen mielipiteensä Olgan ja hänen miehensä samanlaisuudesta avaa Olgan ajatteluun uusia näkökulmia ja selkiyttää hänen pirstoutunutta minäkuvaansa. Samalla lukijalle alkaa piirtyä Olgan idealisoimasta Marionista kuva itseriittoisena opportunistina, joka joutikin mennä. Feminismiä? Sitäkin.
Kaiken kaikkiaan Elena Ferranten Hylkäämisen päivät on tarkka ja intensiivinen muotokuva emotionaalisen kriisiin suistuvasta naisesta. Olgan hulluutta lähenevä epätoivo on hurjaa luettavaa mutta hänen identiteettinsä uudelleen rakentumisessa on mukana täydestä sydämestä.
Kommentit
Lähetä kommentti