8. elokuuta 2017
HYVÄSSÄ TARINASSA on koukuttava juoni ja pitävä rakenne. Nämä ehdot Värittömän miehen vaellusvuodet täyttää hyvin.
Romaanin päähenkilö 36-vuotias rautatieasemia suunnitteleva Tsukuru Tazaki tutustuu matkailualalla työskentelevään naiseen Saraan ja haluaisi suhteen edistyvän, mutta on psyykkisesti lukossa. Tarkkanäköinen Sara neuvoo Tsukurua selvittämään vaikeuksiensa syyt, ja mies alkaa tehdä työtä käskettyä. Mielenkiintoista on, että Tsukurun terapiaohjelmaan kuuluu myös matka Suomeen!
Tsukuru on lukioaikanaan kuulunut tiiviiseen viisikkoon, jonka muut jäsenet, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, ovat kuitenkin yllättäen ja selityksittä hylänneet hänet kohta hänen lähdettyään opiskelemaan Tokioon. Vaikeasta masennuksesta selvittyään Tsukuru on haudannut asian sielunsa pohjalle mutta päättää vihdoin ruveta ratkomaan oudon torjumisensa taustoja. Se arvatenkin vaatii entisten ystävien olinpaikkojen selvitystä ja hankkiutumista heidän puheilleen yksi kerrallaan.
Tarinan jännite syntyy arvoituksen vähittäisestä raottumisesta ja Tsukurun ja Saran suhteen seuraamisesta. Juonen viipyilevä eteneminen tekee tilaa päähenkilön henkilökuvan syventämiselle mutta pitää kuitenkin otteessaan. Vasta kirjan viime vaiheessa jännite herpaantuu ja lukijana alkaa kaipailla tiiviimpää lopetusta.
FANTASIAA mielellään viljelevä Murakami kirjoittaa päähenkilönsä Tsukurun tarinaa varsin realistisesti. Mielikuvituksellisia ja mystisiä elementtejä tarjoillaan lähinnä unissa ja sisäkertomuksissa. Niiden arvoituksellisuus lisää mukavasti tarinan jännitystä.
Olemassaolon kysymyksiä pohditaan kuitenkin aika pinnallisesti ja elämänohjeita jaellaan ylitunteellisesti. Ei ole olemassa tyyneyttä, johon ei sisältyisi tuskan huutoa, ei anteeksiantoa vailla maahan valuvaa verta, ei hyväksyntää, joka ei olisi käynyt läpi tuskallista menetystä.
Saattaa toki olla, että japanilaista kulttuuria tunteva saa romaanin pohdinnoista ja ilmiöistä irti enemmän kuin ulkopuolinen. Suomentaja Raisa Porrasmaa on viitannut romaanin yhteyksistä animistiseen shintō-uskontoon ja sen milloin hyväntahtoisiin, milloin kaunaisiin henkiin, ja kieltämättä sellaisten vaikutus tapahtumien kulkuun pilkottaa useankin kerran henkilöiden mietteistä ja puheista.
Kysymykset syyllisyydestä ja syyttömyydestä, uhraamisesta ja uhriksi joutumisesta johtavat ajatuksiin ihmisen näkyvästä ja pimeästä puolesta ja tuovat mieleen Tohtori Jekyllin ja Mr. Hyden. Värittömän miehen vaellusvuodet onkin mielestäni lähinnä psykologinen romaani.
Tsukurun itsetutkiskelu ja vähittäinen itseymmärrykseen havahtuminen on mielenkiintoista seurattavaa, mutta Tsukurun rakastettu Sara tarjoilee psykologisia neuvojaan turhan korostetusti. Ennen pitkää minua alkoi häiritä myös Murakamin tapa toistaa toistamistaan symbolejaan ja aihelmiaan. Aivan kuin kirjailija ei luottaisi lukijansa muistiin ja ymmärrykseen.
Vaikka esimerkiksi erisnimillä ja niiden väreillä tai värittömyydellä leikittely tuntuu aluksi kekseliäältä ja vangitsevalta, liian usein toistettuna se menettää tehonsa ja alkaa vaikuttaa kiusalliselta. Sama pätee jatkuvasti kuunneltavaan Lisztin moniosaiseen Vaellusvuodet-pianoteokseen ja erityisesti sen aina soivaan 8. osaan Le mal du pays. Romaanin teemat henkinen vaellus ja koti-ikävä ansaitsisivat tulla esiin muillakin tavoin.
MURAKAMI tunnetaan siviilielämässään rohkeana yhteiskuntakriitikkona, mutta se ei paljonkaan näy hänen romaaneissaan. Värittömän miehen vaellusvuosissa kritiikki keskittyy aluksi muutaman sivuhenkilön elämäntapaan ja -arvoihin ja vaikuttaa romaanin loppusivuilla päälleliimatulta.
Myös ympäristökuvaus jää romaanissa niukaksi. Tokio on kuin mikä tahansa suurkaupunki, ja sen asukkaaksi Tsukuru sulautuu kuin kuka tahansa ohi kulkeva väritön virkamies.
Päähenkilön Suomen-matkalta odottaa paljon: millaisena kirjailija mahtaa nähdä Suomen luonnon ja mitä hän panee merkille kulttuuristamme?
Ennestään hänen tiedossaan ovat Sibelius, Aki Kaurismäen elokuvat, Marimekko, Nokia ja muumit ja lähes ainoa uusi tieto on, että Suomen teillä täytyy varoa hirviä. Suomen luontoa kirjailija kuvaa stereotyyppisesti, eikä Helsingistäkään anneta sen kummoisempaa vaikutelmaa.
Välistä romaanin kerrontakin muuttuu hämmästyttävän latteaksi: He istuivat vielä kerran vastakkain pöydän ääreen ja avautuivat toisilleen. Enimmäkseen he puhelivat sielun sopukoihin kätkemistään asioista, joita eivät pitkiin aikoihin olleet pukeneet sanoiksi. He kohottivat sydämensä kantta, avasivat muistinsa oven, pyrkivät kertomaan tunteistaan sellaisina kuin ne olivat. Kuuntelivat hiljaa toistensa puhetta.
Värittömän miehen vaellusvuodet sopi kyllä hyvin viihteelliseksi kesäkirjaksi, mutta vakavasti otettavaksi romaaniksi siitä ei ole. Se lienee välityö, kuten varteen otettavien kirjailijoiden kärkiteosten joukkoon kuulumattomia kirjoja on tapana luonnehtia.
Väritöntä elämää osaavasti tarinoiden
Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuosien parissa viihtyy mutta ei haltioidu
Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet. Suom. Raisa Porrasmaa. Tammi 2014. 330 s.
Haruki Murakamilta (s. 1949) on juuri ilmestymässä suomeksi uusi romaani Rajasta etelään, auringosta länteen. Sitä odotellessa luin vihdoin kolmisen vuotta sitten suomennetun Värittömän miehen vaellusvuodet.
Vaikka Murakamia on veikkailtu jo usean kerran Nobel-palkinnon saajaksi, jostain syystä en ole syttynyt tämän kansainvälisesti erittäin suositun kirjailijan tuotannolle enkä edelleenkään ilmoittaudu Murakami-faniksi, vaikka myönnän, että tarinankerronnan Murakami hallitsee.
Niinpä varoitan kaikkia Murakamin ihailijoita: JÄTTÄKÄÄ TÄMÄ JUTTU LUKEMATTA!
Niinpä varoitan kaikkia Murakamin ihailijoita: JÄTTÄKÄÄ TÄMÄ JUTTU LUKEMATTA!
HYVÄSSÄ TARINASSA on koukuttava juoni ja pitävä rakenne. Nämä ehdot Värittömän miehen vaellusvuodet täyttää hyvin.
Romaanin päähenkilö 36-vuotias rautatieasemia suunnitteleva Tsukuru Tazaki tutustuu matkailualalla työskentelevään naiseen Saraan ja haluaisi suhteen edistyvän, mutta on psyykkisesti lukossa. Tarkkanäköinen Sara neuvoo Tsukurua selvittämään vaikeuksiensa syyt, ja mies alkaa tehdä työtä käskettyä. Mielenkiintoista on, että Tsukurun terapiaohjelmaan kuuluu myös matka Suomeen!
Tsukuru on lukioaikanaan kuulunut tiiviiseen viisikkoon, jonka muut jäsenet, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, ovat kuitenkin yllättäen ja selityksittä hylänneet hänet kohta hänen lähdettyään opiskelemaan Tokioon. Vaikeasta masennuksesta selvittyään Tsukuru on haudannut asian sielunsa pohjalle mutta päättää vihdoin ruveta ratkomaan oudon torjumisensa taustoja. Se arvatenkin vaatii entisten ystävien olinpaikkojen selvitystä ja hankkiutumista heidän puheilleen yksi kerrallaan.
Tarinan jännite syntyy arvoituksen vähittäisestä raottumisesta ja Tsukurun ja Saran suhteen seuraamisesta. Juonen viipyilevä eteneminen tekee tilaa päähenkilön henkilökuvan syventämiselle mutta pitää kuitenkin otteessaan. Vasta kirjan viime vaiheessa jännite herpaantuu ja lukijana alkaa kaipailla tiiviimpää lopetusta.
FANTASIAA mielellään viljelevä Murakami kirjoittaa päähenkilönsä Tsukurun tarinaa varsin realistisesti. Mielikuvituksellisia ja mystisiä elementtejä tarjoillaan lähinnä unissa ja sisäkertomuksissa. Niiden arvoituksellisuus lisää mukavasti tarinan jännitystä.
Olemassaolon kysymyksiä pohditaan kuitenkin aika pinnallisesti ja elämänohjeita jaellaan ylitunteellisesti. Ei ole olemassa tyyneyttä, johon ei sisältyisi tuskan huutoa, ei anteeksiantoa vailla maahan valuvaa verta, ei hyväksyntää, joka ei olisi käynyt läpi tuskallista menetystä.
Saattaa toki olla, että japanilaista kulttuuria tunteva saa romaanin pohdinnoista ja ilmiöistä irti enemmän kuin ulkopuolinen. Suomentaja Raisa Porrasmaa on viitannut romaanin yhteyksistä animistiseen shintō-uskontoon ja sen milloin hyväntahtoisiin, milloin kaunaisiin henkiin, ja kieltämättä sellaisten vaikutus tapahtumien kulkuun pilkottaa useankin kerran henkilöiden mietteistä ja puheista.
Kysymykset syyllisyydestä ja syyttömyydestä, uhraamisesta ja uhriksi joutumisesta johtavat ajatuksiin ihmisen näkyvästä ja pimeästä puolesta ja tuovat mieleen Tohtori Jekyllin ja Mr. Hyden. Värittömän miehen vaellusvuodet onkin mielestäni lähinnä psykologinen romaani.
Tsukurun itsetutkiskelu ja vähittäinen itseymmärrykseen havahtuminen on mielenkiintoista seurattavaa, mutta Tsukurun rakastettu Sara tarjoilee psykologisia neuvojaan turhan korostetusti. Ennen pitkää minua alkoi häiritä myös Murakamin tapa toistaa toistamistaan symbolejaan ja aihelmiaan. Aivan kuin kirjailija ei luottaisi lukijansa muistiin ja ymmärrykseen.
Vaikka esimerkiksi erisnimillä ja niiden väreillä tai värittömyydellä leikittely tuntuu aluksi kekseliäältä ja vangitsevalta, liian usein toistettuna se menettää tehonsa ja alkaa vaikuttaa kiusalliselta. Sama pätee jatkuvasti kuunneltavaan Lisztin moniosaiseen Vaellusvuodet-pianoteokseen ja erityisesti sen aina soivaan 8. osaan Le mal du pays. Romaanin teemat henkinen vaellus ja koti-ikävä ansaitsisivat tulla esiin muillakin tavoin.
MURAKAMI tunnetaan siviilielämässään rohkeana yhteiskuntakriitikkona, mutta se ei paljonkaan näy hänen romaaneissaan. Värittömän miehen vaellusvuosissa kritiikki keskittyy aluksi muutaman sivuhenkilön elämäntapaan ja -arvoihin ja vaikuttaa romaanin loppusivuilla päälleliimatulta.
Myös ympäristökuvaus jää romaanissa niukaksi. Tokio on kuin mikä tahansa suurkaupunki, ja sen asukkaaksi Tsukuru sulautuu kuin kuka tahansa ohi kulkeva väritön virkamies.
Päähenkilön Suomen-matkalta odottaa paljon: millaisena kirjailija mahtaa nähdä Suomen luonnon ja mitä hän panee merkille kulttuuristamme?
Ennestään hänen tiedossaan ovat Sibelius, Aki Kaurismäen elokuvat, Marimekko, Nokia ja muumit ja lähes ainoa uusi tieto on, että Suomen teillä täytyy varoa hirviä. Suomen luontoa kirjailija kuvaa stereotyyppisesti, eikä Helsingistäkään anneta sen kummoisempaa vaikutelmaa.
Välistä romaanin kerrontakin muuttuu hämmästyttävän latteaksi: He istuivat vielä kerran vastakkain pöydän ääreen ja avautuivat toisilleen. Enimmäkseen he puhelivat sielun sopukoihin kätkemistään asioista, joita eivät pitkiin aikoihin olleet pukeneet sanoiksi. He kohottivat sydämensä kantta, avasivat muistinsa oven, pyrkivät kertomaan tunteistaan sellaisina kuin ne olivat. Kuuntelivat hiljaa toistensa puhetta.
Värittömän miehen vaellusvuodet sopi kyllä hyvin viihteelliseksi kesäkirjaksi, mutta vakavasti otettavaksi romaaniksi siitä ei ole. Se lienee välityö, kuten varteen otettavien kirjailijoiden kärkiteosten joukkoon kuulumattomia kirjoja on tapana luonnehtia.
 |
| Haruki Murakami. Kuva: Elena Seibert |
Kommentit
Lähetä kommentti