torstai 24. elokuuta 2017

24. elokuuta 2017




Lasten kanssa maailmassa ja mielikuvitusmaailmassa


Annastiina Stormin esikoisromaani liikuttaa ja valloittaa



Annastiina Storm: Me täytytään valosta. S&S 2017. 204 s.



Harvoin sääli, surumieli, ilo ja hyvä olo läikkyvät mielessä yhtä aikaa niin kuin Annastiina Stormin (s. 1978) esikoisromaanin Me täytytään valosta äärellä. Kun hetken alkuhämmästelyn jälkeen löytää romaanin kerrontatavan, onkin jo kuin kotonaan novellimaisten pikkulukujen kyydissä.

Aluksi mieleeni nousi Mari Mörö ja Kiltin yön lahjat, ja vähän säikähdinkin: ettei vain kirjailija pyrkisi esikoisellaan liian lähelle kokeneempaa kollegaansa. Mutta pelko osoittautui turhaksi. Annastiina Storm on liikkeellä aivan omin eväin.

Me täytytään valosta on aihepiiriltään tuttu ja tavallinen mutta rakenteeltaan kekseliäs ja kieleltään notkea esikoisteos. Sen kirjoittajan eläytymiskykyä voi vain ihastella. Storm liikkuu suvereenisti kaikenikäisten henkilöidensä parissa ja kaikenlaisissa kielen rekistereissä.


ALKU eli ihan ensimmäinen luku "Alku" kannattaa lukea tarkasti. Silloin moni mitä- ja miksi-kysymys ratkeaa jo kärkeensä.

Äiti seisoo omenapuun alla valkoisessa leningissä ruusukimppu sylissään. Se on juuri valmistunut sairaanhoitaja ja vaimo, kuohkeaa maaperää Samin kylvettäväksi. Veijo ottaa kuvaa, Eeva hymisee vieressä ja paisuu ylpeydestä. Äiti on niiden tekemä priimapiirakka.

Kun kertoja kuitenkin taittelee valokuvasta lennokin ja heittää sen variksen pilkottavaksi, ele kertoo paljon. Siinä paljastuvat romaanin tarkoitus ja sen sisällön kipeys ja vielä hiutaleinen rakennekin:

Aikuisen mittaan kasvaneet pikkutytön jalkani painautuvat lämmintä maata vasten. Samalla pihalla leijuu maailmoita ja niiden lukemattomia tarinoita kuin hyttysparvia. Minä pyydystän niitä ja kokoan niistä omani.

Osuvasti nimetyt luvut ovat kohtauksia eri ihmisten elämäntilanteista ja leijuvat myös ajassa, mutta niistä koostuva perustarina on ehyt ja looginen. Välillä etenemisen pysäyttävät riimirunot ja omaperäiset sadut. Vedetään henkeä. Pidetään pieni mietintäpaussi.


TARINAN PERUSTUKSET on perhe ja lähisuku. On pelottava isä ja masentuva äiti, miehensä kuolemaa toivova, väsynyt Eeva-mummi ja leppoisa Veijo-ukki ja vielä äidin iloluontoinen, naimaton sisar Mervi. Kaikki he saavat romaanissa äänen ja tilaisuuden kertoa itse elämästään. Ketään ei jätetä vain muiden arvion varaan.

Tapahtumien keskiössä ovat kuitenkin 8-vuotias Silja ja hänen pikkuveljensä Santtu. Kun äidin tila pahenee ja isän reaktiot käyvät yhä odottamattomammiksi, sisarukset saavat turvaa toisistaan ja kuvitelmistaan. Siljalla on barbileikkinsä ja ihmeitä tekevä ikoni, ja Santtu löytää kirjastosta avukseen ymmärtävän aikuisen, Pirken. Tykki Paskarin mielikuvituksellisista seikkailuista tulee mukavaa sivutukea.

Storm ei analysoi, selittele eikä osoittele, ja silti tapahtunut ja tapahtuva avautuvat lukijan eteen selvinä ja ymmärrettävinä. Tapahtumat ovat kuin katkelmia filminauhalta. Lukijan kuvanluku- ja eläytymistaito ratkaisevat, miten hän vastaanottaa kohtaukset ja mitä niistä ajattelee.

On ruoka-aika. Isän sisällä on alkamassa myrsky. Me ollaan Santun ja äidin kanssa mahdollisimman tavallisia, muttei sanota mitään huolimattomasti. Voi pyytää saanko leipää, muttei kannata pyytää leppäkerttupukua tai koiraa. Pitää syödä reippaasti vaikka olisi kuinka pahaa yökkäysruokaa.

Pääteema, lasten laiminlyönti, on raskas muttei Annastiina Stormin käsittelyssä ollenkaan niin synkkä, kuin saattaisi kuvitella. Jopa huonosti käyttäyviä aikuisia käy välillä sääli - tai he naurattavat. Stormin komiikantajulla ja replikoinnilla syntyisi varmasti osuvaa tragikomediaa myös näyttömölle.


PARASTA ROMAANISSA ovat tietysti lapset, joita nykykirjallisuudesta löydän harmittavan vähän. Annastiina Storm tarjoaa romaaninsa sisarusten matkassa paluun maailmoihin, jotka unohtuvat aivan liian helposti tai joiden kirjallista arvoa ei haluta ymmärtää.

Me täytytään valosta palauttaa mieleen, miten eri tavalla lapsi jäsentää maailmaa, miten tarkka hän on huomioissaan ja konkreettinen päätelmissään. Mitä pelokkaampi lapsi on, sitä herkemmin hän aistii ympäristöään ja yrittää olla mieliksi.

Stormilla on tarjota runsaasti hauskoja esimerkkejä Siljan ja Santun oivalluksista ja väärinkäsityksista mutta paljon myös riipaisevia kohtauksia yrityksistä selvitä tukalista tilanteista, korjata pahasti kolhittua itsetuntoa tai hävitä olemattomiin.

Niin sydämeenkäyvästi Storm lapsista kirjoittaa, että luulisi itse Isä Jumalankin heltyvän Santun iltarukouksesta, jossa läheisten lisäksi rukoillaan kaikkien pienten puolesta aina äidin vatsasta ennen aikojaan pudonnutta pikku pikku veljeä myöten, jotta kenenkään ei tarvitse olla piilossa ja leikkiä näkymätöntä.

Me täytytään valosta on mitä otsikollaan lupaa. Se on loppujen lopuksi valoisa ja rohkea selviytymistarina ja lämmin mielikuvituskylpy realismin kylmässä värjöttäville.


Annastiina Storm. Kuva:Anna Autio 









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti