4. elokuuta 2017
Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä. Teos 2017. 188 s.
Kun vajaat pari vuotta sitten kirjoitin blogissani (Kirjareppu, 20. tammikuuta 2016) Pertti Lassilan romaanista Armain aika, vertasin sitä Antti Hyryn proosaan. Nyt, Lassilan uusinta romaania Kesän kerran mentyä lukiessa, mieleeni tuli Joel Haahtela.
Lassilan ja Haahtelan kerronnassa on selviä yhtymäkohtia. Molemmat kirjoittavat pieniä romaaneja arkisista asioista temppuilematta ja kauniisti. Dramaattisia tapahtumia ja juonenjuoksua tärkeämmiksi nousevat mielen liikkeet ja tunteiden läikkeet. Tyynet mietiskelyt tiivistyvät usein aforisminkaltaisiksi tihentymiksi.
Hankoon sijoittuva Kesän kerran mentyä on myös miellyttävästi vanhanaikainen romaani. Vaikutelmaa tukee tyylin ohella se, että tapahtumat keskittyvät historiallisten käännekohtien tuntumaan. Ensin eletään Suomen itsenäistymistä edeltävää kesää 1916 ja sitten kesää ennen talvisodan puhkeamista 1939.
Historia toimii romaanissa kuitenkin lähinnä taustana. Se vaikuttaa henkilöiden elämään mutta ei herätä erityisiä tuntemuksia. Kun päähenkilö katselee hakaristitunnuksin lentävää sotilaskonetta, kerrotaan, ettei hän jaksanut lukea politiikasta, neuvotteluista eikä katsella vanhuuttaan vakavien miesten kuvia - -. Oli sentään kesä vasta alkanut, ilma oli ihana, tätä koko pitkä talvi oli odotettu.
HENKILÖASETELMA on samankaltainen kuin Armain aika -romaanissa. Siinä keskiössä olivat äiti, poika ja isoisä ja asetelmaa sivusi kesävieraaksi saapuva täti. Uudessa romaanissa kolmion muodostavat vanhaa kotitaloaan kaksin asuvat siskokset Aino ja Elsa ja Elsan tytär Taimi ja temaattisesti merkittävässä sivuroolissa on Hangossa kesiään viettävä vanha taidemaalari.
Kolmiosaisen tarinan ensimmäinen lyhyehkö osa on kuin alkusoitto tai pohjustus romaanin toisen osan päätapahtumille. Ravintola Belvederen kesätarjoilijana toimiva Elsa tutustuu Hangossa pistäytyvään merimieheen ja synnyttää seuraavana kesänä tyttären. Kun Elsa parin vuoden päästä kuolee espanjantautiin, Aino ottaa huolehtiakseen Taimista.
Toisessa osassa eletään jo kesää 1939. Romaanin päähenkilöksi nousee aikuistunut Taimi, joka opiskelee Helsingissä Kätilöopistossa ja tulee ensimmäisen opiskeluvuotensa jälkeen kesänviettoon Aino-tätinsa luo. Vaikka taivaalla on sodan pilviä, Hanko tuntuu vielä lähes paratiisilta, varsinkin kun Taimin elämään astuu nuori ylioppilas Eero.
RAKKAUDESTA on siis kyse, ensirakkaudesta. Vai onko sittenkään? Sekä Elsa että Taimi erittelevät tunteitaan mutta eivät saa niistä oikein selvää. Onko enemmänkin kyse ihastumisesta, rakastumisesta uudenlaiseen tunteeseen, kokeilunhalusta? Lassila kirjoittaa nuorten naistensa ensimmäisistä sukupuolikokemuksista juuri niin hienovaraisesti, kuin romaanin aika ja vanhahtava perusvire edellyttävät.
Miehet haluineen ja tarpeineen ovat romaanin naisille outoja ja käsittämättömiä olentoja. Välistä Lassila kylvää naistensa mietteisiin myös huumoria.
Ainon määritelmän mukaan mies on niin yksinkertainen ihmisolento, että nainen ei voi sitä ymmärtää, ja Taimin mielestä Eero ei osannut puhua ihmisten asioista - -. Asialliset asiat kuten raha tai tentti tai konevika tai keihäänheiton pituus olivat toista. Niistä riitti sanottavaa. Mies oli yksipuinen ja mutkikas kuin perunanuija mutta tarpeen, koska parempaa ei ollut keksitty.
Romaanin loppua kohden tilaa saa myös Eero, mutta Kesän kerran mentyä on ennen kaikkea naisten mielenliikkeiden kuvausta. Samanlaiseen sisimpänsä tarkasteluun ja erittelyyn kykenee romaanin miehistä vain vanha taiteilija Stenharu, jolle Taimin kuvan maalaaminen antaa oivan mahdollisuuden myös filosofointiin.
ROMAANISSA MIETITÄÄN monia muitakin asioita kuin rakkautta, esimerkiksi kuvan ja sanojen olemusta, ihmisruumiin ja sen eri osien tehtäviä, vanhenemista ja muistoja, kuolemaakin. Lassilan kuvakieli on ilmeikästä ja osuvaa. Sana on kuin ilmapallo; mitä suurempi se on, sitä enemmän siinä on tyhjää. Elämä kuluu kuin päällystakin kangas, huomaamatta, kunnes sen huomaa. Kuolevan suussa on kysymys kuin pala, jota ei saa niellyksi.
Näkyvin pohdiskelun aihe on kuitenkin aika ja sen kuluminen. Erityisesti se askarruttaa ikääntyvää Ainoa ja vanhaa taiteilijaa.
Miettijöiden käsitykset ja vertauskuvat ajan olemuksesta muuttuvat, mutta lopputulos on sama: ajan valtaan on pakko mukautua. Stenharun päätelmän mukaan aika on kuin ihminen, joka ei anna rauhaa vaan puuttuu töykeästi asioihin. Sen kanssa täytyy silti oppia elämään. Muistin julmuus ja lempeys on siinä, että se, mikä paljon merkitsi, ei katoa, vaikka on poissa.
Aika pysähtyy vain kuvassa, Lassilan romaanissa muotokuvassa ja valokuvassa. Niiden tulkinnat kuitenkin vaihtelevat katsojan mukaan ja perimmäinen sisältö jää aina salaisuudeksi.
KESÄN KERRAN MENTYÄ on perusvireeltään melankolinen mutta ei surullinen romaani. Sen naiset kohtaavat koettelemuksia mutta pystyvät ihailtavaan itsenäisyyteen. Runollisesti luonnehdittuna Lassilan romaani kertoo "kesän hurman viilenemisestä syksyn viisaudeksi".
Vaikka Taimia huvittaa "tuon yksinkertaisen totuuden latteus", Lassilan mietiskelevä kerronta ei ole hetkeäkään latteaa. Esimerkiksi Ainon tulkinta ihmisen osasta on arkisuudessaan ja seesteisyydessään huojentava ja lohdullinen: Kukaan ei voi tietää, mitä ehtii tai ei ehdi. Harvoin käy niin kuin toivoo käyvän ja jos käykin, saa huomata, ettei siitä tullut sitä, mitä ajatteli tulevaksi. Pitäisi vain tehdä, mitä haluaa, eikä toivoa ja suunnitella vaan antaa ajan kulua, se hoitaa asiat niin kuin hoitaa niin kauan kuin sitä riittää.
Pertti Lassilan kaunis, viisas ja puhutteleva romaani kestää aikaa ja lukukertoja.
"Kesän hurma viilenee syksyn viisaudeksi"
Pertti Lassilalle mielenliikkeet ovat ulkoisia tapahtumia tärkeämpiä
Kun vajaat pari vuotta sitten kirjoitin blogissani (Kirjareppu, 20. tammikuuta 2016) Pertti Lassilan romaanista Armain aika, vertasin sitä Antti Hyryn proosaan. Nyt, Lassilan uusinta romaania Kesän kerran mentyä lukiessa, mieleeni tuli Joel Haahtela.
Lassilan ja Haahtelan kerronnassa on selviä yhtymäkohtia. Molemmat kirjoittavat pieniä romaaneja arkisista asioista temppuilematta ja kauniisti. Dramaattisia tapahtumia ja juonenjuoksua tärkeämmiksi nousevat mielen liikkeet ja tunteiden läikkeet. Tyynet mietiskelyt tiivistyvät usein aforisminkaltaisiksi tihentymiksi.
Hankoon sijoittuva Kesän kerran mentyä on myös miellyttävästi vanhanaikainen romaani. Vaikutelmaa tukee tyylin ohella se, että tapahtumat keskittyvät historiallisten käännekohtien tuntumaan. Ensin eletään Suomen itsenäistymistä edeltävää kesää 1916 ja sitten kesää ennen talvisodan puhkeamista 1939.
Historia toimii romaanissa kuitenkin lähinnä taustana. Se vaikuttaa henkilöiden elämään mutta ei herätä erityisiä tuntemuksia. Kun päähenkilö katselee hakaristitunnuksin lentävää sotilaskonetta, kerrotaan, ettei hän jaksanut lukea politiikasta, neuvotteluista eikä katsella vanhuuttaan vakavien miesten kuvia - -. Oli sentään kesä vasta alkanut, ilma oli ihana, tätä koko pitkä talvi oli odotettu.
HENKILÖASETELMA on samankaltainen kuin Armain aika -romaanissa. Siinä keskiössä olivat äiti, poika ja isoisä ja asetelmaa sivusi kesävieraaksi saapuva täti. Uudessa romaanissa kolmion muodostavat vanhaa kotitaloaan kaksin asuvat siskokset Aino ja Elsa ja Elsan tytär Taimi ja temaattisesti merkittävässä sivuroolissa on Hangossa kesiään viettävä vanha taidemaalari.
Kolmiosaisen tarinan ensimmäinen lyhyehkö osa on kuin alkusoitto tai pohjustus romaanin toisen osan päätapahtumille. Ravintola Belvederen kesätarjoilijana toimiva Elsa tutustuu Hangossa pistäytyvään merimieheen ja synnyttää seuraavana kesänä tyttären. Kun Elsa parin vuoden päästä kuolee espanjantautiin, Aino ottaa huolehtiakseen Taimista.
Toisessa osassa eletään jo kesää 1939. Romaanin päähenkilöksi nousee aikuistunut Taimi, joka opiskelee Helsingissä Kätilöopistossa ja tulee ensimmäisen opiskeluvuotensa jälkeen kesänviettoon Aino-tätinsa luo. Vaikka taivaalla on sodan pilviä, Hanko tuntuu vielä lähes paratiisilta, varsinkin kun Taimin elämään astuu nuori ylioppilas Eero.
RAKKAUDESTA on siis kyse, ensirakkaudesta. Vai onko sittenkään? Sekä Elsa että Taimi erittelevät tunteitaan mutta eivät saa niistä oikein selvää. Onko enemmänkin kyse ihastumisesta, rakastumisesta uudenlaiseen tunteeseen, kokeilunhalusta? Lassila kirjoittaa nuorten naistensa ensimmäisistä sukupuolikokemuksista juuri niin hienovaraisesti, kuin romaanin aika ja vanhahtava perusvire edellyttävät.
Miehet haluineen ja tarpeineen ovat romaanin naisille outoja ja käsittämättömiä olentoja. Välistä Lassila kylvää naistensa mietteisiin myös huumoria.
Ainon määritelmän mukaan mies on niin yksinkertainen ihmisolento, että nainen ei voi sitä ymmärtää, ja Taimin mielestä Eero ei osannut puhua ihmisten asioista - -. Asialliset asiat kuten raha tai tentti tai konevika tai keihäänheiton pituus olivat toista. Niistä riitti sanottavaa. Mies oli yksipuinen ja mutkikas kuin perunanuija mutta tarpeen, koska parempaa ei ollut keksitty.
Romaanin loppua kohden tilaa saa myös Eero, mutta Kesän kerran mentyä on ennen kaikkea naisten mielenliikkeiden kuvausta. Samanlaiseen sisimpänsä tarkasteluun ja erittelyyn kykenee romaanin miehistä vain vanha taiteilija Stenharu, jolle Taimin kuvan maalaaminen antaa oivan mahdollisuuden myös filosofointiin.
ROMAANISSA MIETITÄÄN monia muitakin asioita kuin rakkautta, esimerkiksi kuvan ja sanojen olemusta, ihmisruumiin ja sen eri osien tehtäviä, vanhenemista ja muistoja, kuolemaakin. Lassilan kuvakieli on ilmeikästä ja osuvaa. Sana on kuin ilmapallo; mitä suurempi se on, sitä enemmän siinä on tyhjää. Elämä kuluu kuin päällystakin kangas, huomaamatta, kunnes sen huomaa. Kuolevan suussa on kysymys kuin pala, jota ei saa niellyksi.
Näkyvin pohdiskelun aihe on kuitenkin aika ja sen kuluminen. Erityisesti se askarruttaa ikääntyvää Ainoa ja vanhaa taiteilijaa.
Miettijöiden käsitykset ja vertauskuvat ajan olemuksesta muuttuvat, mutta lopputulos on sama: ajan valtaan on pakko mukautua. Stenharun päätelmän mukaan aika on kuin ihminen, joka ei anna rauhaa vaan puuttuu töykeästi asioihin. Sen kanssa täytyy silti oppia elämään. Muistin julmuus ja lempeys on siinä, että se, mikä paljon merkitsi, ei katoa, vaikka on poissa.
Aika pysähtyy vain kuvassa, Lassilan romaanissa muotokuvassa ja valokuvassa. Niiden tulkinnat kuitenkin vaihtelevat katsojan mukaan ja perimmäinen sisältö jää aina salaisuudeksi.
KESÄN KERRAN MENTYÄ on perusvireeltään melankolinen mutta ei surullinen romaani. Sen naiset kohtaavat koettelemuksia mutta pystyvät ihailtavaan itsenäisyyteen. Runollisesti luonnehdittuna Lassilan romaani kertoo "kesän hurman viilenemisestä syksyn viisaudeksi".
Vaikka Taimia huvittaa "tuon yksinkertaisen totuuden latteus", Lassilan mietiskelevä kerronta ei ole hetkeäkään latteaa. Esimerkiksi Ainon tulkinta ihmisen osasta on arkisuudessaan ja seesteisyydessään huojentava ja lohdullinen: Kukaan ei voi tietää, mitä ehtii tai ei ehdi. Harvoin käy niin kuin toivoo käyvän ja jos käykin, saa huomata, ettei siitä tullut sitä, mitä ajatteli tulevaksi. Pitäisi vain tehdä, mitä haluaa, eikä toivoa ja suunnitella vaan antaa ajan kulua, se hoitaa asiat niin kuin hoitaa niin kauan kuin sitä riittää.
Pertti Lassilan kaunis, viisas ja puhutteleva romaani kestää aikaa ja lukukertoja.
 |
| Pertti Lassila. Kuva: Liisa Takala |
Kommentit
Lähetä kommentti