Kirjareppu

  Kuinka olla oikeanlainen suomalainen?   Riko Saatsi: Yönistujat. Gummerus 2035. 191 s. Mie olen ylen huono nyt niidä pagizemah. En sua niidä ni kaikin muistua, ihan milleh ne pidäis. Mie olen tovestah nygöin ylen huono. Ei mius ole pagizijaksi. Näin väittää joensuulaisessa hoitokodissa vuoden 1991 lopulla vanha Nasti, sodan jaloista perheineen evakkoon joutunut karjalaisvaimo Riko Saatsin (s. 1978) romaanin Yönistujat alussa. Niin vain juttu kuitenkin alkaa luistaa, ja sekä kirjailija että hänen päähenkilönsä osoittautuvat molemmat hyvinkin sutjakoiksi sanailijoiksi. Ei siis pidä säikähtää Saatsin pienoisromaanin muutamia karjalankielisiä haastattelukatkelmia.   Niillä on perusteltu sijansa romaanissa sen rakenteen ja sanoman kannalta, e ikä haittaa, vaikkei niistä ihan joka kohtaa ymmärtäisikään.   Lieksassa syntyneelle kirjailijalle ja teatteriohjaajalle Riko Saatsille selvisi vasta aikuisena, että hänen isänsä ensimmäinen äidinkieli oli karjala. Niinpä kirjailij...

Kiellettyä rakkautta ja väärää solidaarisuutta 1970-luvun Belfastissa   Louise Kennedy: Rikkomuksia (Trespasses, 2022). Suom. Maija Heikinheimo.  S&S 2025. 367 s. On paastonajan aloittava tuhkakeskiviikko. 24-vuotias, Belfastin lähellä sijaitsevan varuskuntakaupungin katolisen alakoulun opettaja Cushla Lavery on käynyt oppilaineen kirkossa ja saanut otsaansa katumuksentekijän ristinmerkin. Koulusta hän on rientänyt avuksi veljensä isännöimään pubiin ja ehtinyt juuri hangata merkin otsastaan, kun huomaa kanta-asiakkaiden joukossa itselleen tuntemattoman hyvännäköisen viisikymppisen miehen. Mies osoittautuu Cushlan jo kuolleen isän vanhaksi tutuksi, asianajaja Michael Agnew'ksi. Mies on naimisissa ja protestantti mutta toimii katolisten kansalaisoikeusaktivistien puolustajana. Kotona Cushlan äiti Gina kertoo miehen ainakin aiemmin olleen oikea sydäntenmurskaaja. V aroittelu on kuitenkin jo myöhäistä. Rikkomuksia on irlantilaisen  Louise Kennedyn (s. 1967) palkintoja ke...

  Suurista kysymyksistä pienesti, kauniisti ja pieteetillä   Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta. Otava 2025. 237 s. Jos ihminen maalaa tarpeeksi kauan, häntä ei voi erottaa työstään, siitä tulee olemassaoloa. Ilman sivellintä tunnen olevani vain puoliksi maailmassa, linksutan pitkin katuja kuin jalkapuoli. Näin ajattelee Joel Haahtelan (s. 1972) pienoisromaanin Sielunpiirtäjän ilta  vanheneva maalarimestari 1600-luvun Hollannissa. Samalla tavalla ajattelee varmaan myös kirjailija Haahtela kirjoittamisestaan. Siitä on tullut olemassaoloa, sitä ilman on vain puolikas itseään. Ei olekaan ihme, että monet taiteilijat pelkäävät luomistyönsä tyrehtymistä, mutta kyllä taiteen vastaanottajienkin elämä kapenisi pahasti ilman taidekokemuksia. Joel Haahtelan Sielunpiirtäjän ilta on kirjailijan aiempien romaanien lailla tavattoman palkitsevaa luettavaa. Se on hiljentymistä perimmäisten kysymysten äärelle. ROMAANIN MINÄKERTOJA viettää vaatimatonta mutta turvattua elämää talossaa...

  Lopun lähellä tyrannin ainoa lohtu on illuusio Pirkko Saisio: Suliko. Siltala 2024. 411 s. Voima on siirtynyt häneen, eikä se ole hänestä koskaan lähtevä. Taivaalla kaarteleva repalesiipinen kotka syttyy ilta-auringon loimussa lohikäärmeeksi, kun uimaan pulahtanut kymmenvuotias suutarinpoika Ioseb nousee Mtkvarin mustasta vedestä rannalle kirkonkellojen soidessa. Se on kaste, jossa köyhissä ja väkivaltaisissa oloissa Kaukasian (nyk. Georgian) Gorissa varttuvalle pojalle on luvassa loistava tulevaisuus, mikäli hän jaksaa uskoa lohikäärmeestä häneen virranneeseen voimaan ja rauhaan. Ja hänhän jaksaa, eihän hänestä muuten tulisi "teräksistä" Josif Stalinia (1878-1953) .   Pirkko Saision  (s. 1949) vastikään  Runeberg -palkinnon saanut  Suliko on kertomus  itsensä jumalaksi korottavasta vallanpitäjästä. Myönnän aluksi epäilleeni, että Stalinista olisi enää mitään kiinnostavaa kirjoitettavaa. Hänestä ja hänen hirmutöistään on kerrottu kaikki mahdollinen. Mutta...

  Valloittava romaani päivästä, jossa ei tapahdu mitään erityistä Harry Salmenniemi: Valohammas. Siltala 2025. 205 s. Pitäisi joskus saada kuvattua sellainen päivä, jossa ei tapahdu mitään erityistä. Kuljetaan vain ovista, pestään käsiä, juodaan kahvia. Laitetaan vettä kannuun, kaadetaan vettä kannusta lasiin. Kaikkea sitä mitä elämä todella on. Hampaiden pesemistä. Potalla käymistä. Välipaloja, lautasia, lusikoita. - - Siinä  Harry Salmenniemen (s. 1983) trilogian kolmannen osan Valohammas kirjailijakertojan suunnitelmia romaanin loppupuolelta. Vaan lukisiko sellaista romaania kukaan? Ei kai ainakaan nautinnokseen? No,  Valohammashan on juuri se romaani, ja täytyy sanoa, että sellaista määrää mielihyvää, hämmästystä ja iloa kuin tuo "kokeilu"   on minulle viime päivinä suonut, en muista aikoihin kirjoista ammentaneeni. Miten ihmeessä ihan tavallisista, samanlaisina jatkuvista lapsiperherutiineista voi syntyä niin mukaansatempaavaa luettavaa ja ilman minkäänlaista d...

  Isäni, palestiinalainen  Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta. WSOY 2024. 281s. Toimittaja Irene Zidanin (s. 1986) esikoisromaani Isäni appelsiininkukkien maasta alkaa tavallisen suomalaisen pikkulapsiperheen lokakuisesta arkiaamusta. Sen rutiineihin tulee hankala särö, kun uutiset kertovat Hamasin tehneet Israeliin tuhoisan terrori-iskun. Perheen äiti ja romaanin minäkertoja Amira Mansur on isänsä puolelta palestiinalainen ja muistuttaa Irene Zidania myös siinä, että hänkin on toimittaja. Amiran työ lehden muistokirjoitusten laatijana on ollut leppoisaa, kunnes hänet Lähi-idän tuntemuksensa vuoksi siirretään lehden ulkomaanosastolle ja tehtävä muuttuu viikko viikolta ahdistavammaksi. Kirjailija itse on tätä nykyä Supon viestintäasiantuntija mutta on työskennellyt aikaisemmin mm. ulkomaantoimittajana ja Lähi-idän kirjeenvaihtajana. Vaikka  Isäni appelsiininkukkien maasta on kaunokirjallinen teos, Zidanin henkilökohtainen kokemus ja asiantuntemus välittyvät rom...

Kirjailija identiteettinsä raunioilla Maria Stepanova: Kadoksiin. Suom. Arja Pikkupeura. Siltala  2025. 155 s.  Voisi aloittaa vaikkapa pedosta ja sen takia alkaneesta sodasta. Oli ollut aika, jolloin M. oli vielä hallinnut - tai luullut hallitsevansa - elämäänsä, ja silloin pedon rakenteen ymmärtäminen oli ollut hänestä ensisijaisen tärkeää. Sitä varten hänellä oli ollut erinäisiä tietoja ja jonkinmoinen määrä havaintoja, hän oli yrittänyt analysoida pedon elkeitä ja mahdollisia aikeita - -. Mutta sitten asetelma muuttui ratkaisevasti. Venäläisen, nykyään Berliinissä asuvan  Maria Stepanovan (s. 1972) uusi romaani  Kadoksiin kertoo viisissäkymmenissä olevasta venäjänjuutalaisesta kirjailijasta M.:stä, joka on jättänyt kotimaansa sen hyökättyä naapurimaata vastaan ja asuu nyt kirjailijaresidenssissä B:n kaupungissa. Tilanne on hyvin samanlainen kuin Stepanovalla itsellään. Maria Stepanova oli kotimaassaan jo nimekäs runoilija, esseisti ja toimittaja julkaistessaan v...