Riko Saatsi: Yönistujat

 

Kuinka olla oikeanlainen suomalainen? 

Riko Saatsi: Yönistujat. Gummerus 2035. 191 s.

Mie olen ylen huono nyt niidä pagizemah. En sua niidä ni kaikin muistua, ihan milleh ne pidäis. Mie olen tovestah nygöin ylen huono. Ei mius ole pagizijaksi.

Näin väittää joensuulaisessa hoitokodissa vuoden 1991 lopulla vanha Nasti, sodan jaloista perheineen evakkoon joutunut karjalaisvaimo Riko Saatsin (s. 1978) romaanin Yönistujat alussa. Niin vain juttu kuitenkin alkaa luistaa, ja sekä kirjailija että hänen päähenkilönsä osoittautuvat molemmat hyvinkin sutjakoiksi sanailijoiksi.

Ei siis pidä säikähtää Saatsin pienoisromaanin muutamia karjalankielisiä haastattelukatkelmia. Niillä on perusteltu sijansa romaanissa sen rakenteen ja sanoman kannalta, eikä haittaa, vaikkei niistä ihan joka kohtaa ymmärtäisikään. 

Lieksassa syntyneelle kirjailijalle ja teatteriohjaajalle Riko Saatsille selvisi vasta aikuisena, että hänen isänsä ensimmäinen äidinkieli oli karjala. Niinpä kirjailija omistaa romaaninsa isälleen ja muille kielensä menettäneille. Ja heitähän riittää.

EVAKKOKIRJALLISUUTTA ON MEILLÄ jo runsaasti, mutta Saatsin pienoisromaanin asetelma ja näkökulma ovat siinä määrin erilaiset, että innostuin kovasti tästä kompaktista 1950-luvun alkuun sijoittuvasta parin kevätpäivän kattavasta tarinasta.

Yönistujien tapahtumat keskittyvät pääosin asutustilalle Nurmeksen Kuokkastenkoskelle. Närekorvesta on tullut Nastille ja hänen miehelleen Feodorille uusi asuinpaikka, kun oli jätettävä taakseen iso talo ja tila Suistamolla. Oma kotipitäjä oli viilletty irti valtion kyljestä kuin mehevä lihapala riistaeläimen lonkkaluusta. 

Romaanin ulkoisen juonen käynnistää peräkamarissa sairastaneen Tatjana-mummun, Feodorin äidin, kuolema. Nyt vainaja pitäisi hoitaa hautaan kauniisti ja arvokkaasti vanhojen perinteiden ja ortodoksisen uskon mukaisin menoin.

Isäntä ja perheen vanhimmat pojat ryhtyvät arkuntekoon, yksi pojista pannaan viemään sanaa kirkolle, ja emäntä nuorimmaisineen alkaa valmistella vainajan ruumiinvalvojaisia. Kaikki osaavat tehtävänsä, mutta ilmapiiri on kireä. Vanhoja tapoja on vaikea sovittaa uusiin, ja erityisesti isännän äreys ja ehdottomuus panevat aavistelemaan tilanteen ennen pitkää johtavan räjähdyspisteeseen.

DRAAMAN KAARI KEHITTYY juuri niin jäntevästi, kuin ohjaajalta sopiikin odottaa. Samalla Saatsi antaa kuitenkin kertojalleen runsaasti tilaa ja rauhaa panna anoppivainaja kuntoon hyvästijättöjä varten ja seuloa samalla omankin elämän vaiheita.

Ruumiin peseminen ja pukeminen tapahtuvat hitaasti traditioita ja ortodoksisia tapoja noudattaen. Itkijänaista vainajalle ei ole tarjolla, mutta ilman anteeksipyyntöjä, suitsutussavua ja veisuuta mummun ei tarvitse toisilmaiseen siirtyä.

Saatsi kirjoittaa ruumiinvalvojaisiin valmistautumisesta ja itse valvojaisista kansatieteilijän tarkkuudella mutta keskittyy kuitenkin tilanteen tunnelmaan ja henkilöidensä tunteisiin ja reaktioihin. Nastin toimien hajanaisuus ja ajatusten harhailu on uskottavaa, ja perheen pienimmäisten käyttäytyminen oudossa tilanteessa liikuttavan hämmentynyttä.

Vaikka romaani on tietynlainen kunnianteko edeltäville sukupolville, Nastin ja Feodorin henkilökuvat ovat kaunistelemattoman realisia. Periksiantamattomuutta itsepäisyyteen saakka löytyy kyllä Nastistakin, vaikka hän naisena pystyy miestään joustavammin luovimaan eteenpäin ongelmatilanteissa.

Molempia puolisoita ymmärtää, samat ristiriidat kalvavat kumpaakin. Vain keinoissa ratkaista niitä on selkeät näkemyseronsa.

PÄÄTEEMAKSI NOUSEE pakolaisuuden keskeisin kysymys: kuka minä oikein olen? Feodor yrittää pitää identiteettiään koossa torjumalla kaikkea uutta ja takertumalla sinnikkäästi entiseen, Nasti pyrkii enemmän tai vähemmän onnistuneesti lähestymään uutta ympäristöä sen ehdoilla. Molemmat ajattelevat samalla myös lapsiaan.

Feodor haluaisi, että hänen lapsensa eivät unohtaisi juuriaan. Nasti näkee, millaisiin vaikeuksiin lapset ovat joutumassa uudessa yhteisössä erilaisuutensa vuoksi ja yrittää parhaansa heidän tiensä tasoittamiseksi. Romaanin liikuttavin henkilö on kouluikään tullut yliherkkä Lasari-poika, jonka oudot näyt raskauttavat muutenkin huolestuneen äidin mieltä.

Nasti miettii olevansa kuin kahtia halkaistu, kahteen eri maailmaan sijoitettu. Se toinen maailma oli minut synnyttänyt ja tämä toinen odotti, että syntyisin uudelleen. Jos pysähtyisin siinä välissä, olisin lopun ikääni pelkkä puolikas.- - Lapsistakin tulisi puolikkaita, jos en osaisi auttaa heitä.

Romaani kuvaa  kotoutumisvaatimusten ja -pyrkimysten mutkikkuutta valaisevasti ja vaikuttavasti. Vaikka evakkojen monella tapaa ikävä vastaanotto ei ole mikään uusi tieto, tuskin pystyy tunteitta lukemaan Nastin ja hänen perheensä kohtelusta. Samalla nousevat väistämättä mieleen tämän päivän pakolaiset ja heidän vastaanottonsa.

Nasti ei ruikuta. Hän toteaa kuin tosiasiana maitaan luovuttamaan joutuneiden suomalaisisäntien katkeruuden ja naapuruston kyräilyn. Uudessa ympäristössä evakkojen tavat vaikuttivat kummallisilta, kieli oli "ryssän turmelemaa suomea" ja uskokin pinnallisia muotomenoja. Tulokkaiden olisi pitänyt olla kaikesta kiitollisia ja muuttua nopeasti oikeiksi suomalaisiksi.

Nasti tajuaa, että ihan ensimmäiseksi kannattaa vaihtaa nimensä. Anastasiasta oli tultava Anna ja Feodorista Heikki. Siinä nimet, joita ei tarvinnut hävetä eikä selitellä.

JUURI NIMIKYSYMYKSESTÄ SYNTYY romaanin hurja, tragikoominen kliimaksi. Yönistujien lopun sävyt ja tulkinnat jääkööt itse kunkin pääteltäviksi, mutta ihan helpolla romaanista ei senkään jälkeen ajatuksiaan irrota.

Miten monta sukupolvea uuteen kulttuurin sopeutuminen oikein kestää? Mihin kaikkeen on suostuttava tullakseen hyväksytyksi uudessa ympäristössä? Kuinka pitkät ovat torjunnan, vähättelyn, pilkan ja syrjinnän jäljet?

Riko Saatsin Yönistujien hyvässä seurassa on aikaa ja aiheellista tarkistaa omiakin asenteitaan.

Riko Saatsi. Kuva: Liisa Valonen