Maria Stepanova: Kadoksiin

Kirjailija identiteettinsä raunioilla

Maria Stepanova: Kadoksiin. Suom. Arja Pikkupeura. Siltala  2025. 155 s. 

Voisi aloittaa vaikkapa pedosta ja sen takia alkaneesta sodasta. Oli ollut aika, jolloin M. oli vielä hallinnut - tai luullut hallitsevansa - elämäänsä, ja silloin pedon rakenteen ymmärtäminen oli ollut hänestä ensisijaisen tärkeää. Sitä varten hänellä oli ollut erinäisiä tietoja ja jonkinmoinen määrä havaintoja, hän oli yrittänyt analysoida pedon elkeitä ja mahdollisia aikeita - -. Mutta sitten asetelma muuttui ratkaisevasti.

Venäläisen, nykyään Berliinissä asuvan Maria Stepanovan (s. 1972) uusi romaani Kadoksiin kertoo viisissäkymmenissä olevasta venäjänjuutalaisesta kirjailijasta M.:stä, joka on jättänyt kotimaansa sen hyökättyä naapurimaata vastaan ja asuu nyt kirjailijaresidenssissä B:n kaupungissa. Tilanne on hyvin samanlainen kuin Stepanovalla itsellään.

Maria Stepanova oli kotimaassaan jo nimekäs runoilija, esseisti ja toimittaja julkaistessaan vuonna 2017 esikoisromaaninsa Muistin muistolle (suom. Mika Pylsy). Esseetä, muistelmaa, ja sukukronikkaa yhdistelevä teos julistettiin vuoden tapaukseksi ja palkittiin Venäjän arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla.

Putinin aloitettua keväällä 2022 erikoisoperaationsa hyökkäystä vastustavan kirjailijan työskentely kävi mahdottomaksi ja edessä oli lähtö länteen. Sekä elämä että kirjailijantyö olivat kriisissä.

Kadoksiin-romaanissa identiteettinsä menettänyt M. erittelee tuntemuksiaan: Niin outoa kuin se onkin, teki mieli ymmärtää, mikä hän nykyisin on ja mitä hän halusi tehdä itsensä suhteen, ja jos mahdollista selvittää, millaiseksi hänen pitäisi muuttua, sillä entisenä itsenään hän ei enää osannut olla.

Siinä ovat mielestäni tiivistettyinä Kadoksiin-romaanin lähtökohta ja päämäärä.

ULKOISTA JUONTA ROMAANISSA on niukanlaisesti. Vaikka M:n kirjoittaminen on jumissa, hänen kirjojaan luetaan ja häntä kutsutaan puhumaan työstään erilaisiin yleisötilaisuuksiin. Festivaaleille hän on nytkin matkalla, ensin junalla H:n ja F:n kaupunkeihin ja sitten rajan yli O:n kaupunkiin. (Kaupungeille löytää kyllä halutessaan kartalta vastineet.)

Matkaan  tulee kuitenkin yllättäviä mutkia ja esteitä, ja kohta M. vetää matkalaukkuaan pitkin F:n katuja yösijaa etsien. Matkustelemaan tottuneena hän ei ole tilanteesta erityisen huolissaan, vaikka  tunnelma on outo ja eksyttävä. Edes mykistyvä puhelin ja laturin katoaminen eivät häntä hermostuta. 

Juoni etenee sattumanvaraisesti, unenomaisesti ja katkeillen. Kertomatilasta kilpailevat fyysinen ympäristö ja M.:n päänsisäinen maailma, jossa risteilevät vilkkaasti monenlaiset mietteet, tiedot, muistikuvat ja pohdinnat.  

Heti kirjan alussa silmiin pistää M.:n eristyneisyys. Perhettä hänellä ei vaikuta olevan, residenssiystävät jäävät maininnan varaan, ja tuttavuudet F:n kaupungissa ovat satunnaisia. M. kyllä tutustuu jo junassa havaitsemaansa huoliteltuun pinnimieheen ja pariin kiertelevän sirkusseurueen jäseneen mutta varoo paljastamasta heille henkilöllisyyttään. 

Hän oli nyt irtileikattu kimpale, olento, jota ei ollut olemassa - kukaan ei tiennyt, missä hän oli ja mitä hänelle oli tapahtunut - -. Yleensä pelottavaksi koetussa olemattomuuden ja irrallisuuden tilassa on kuitenkin etunsa: kukaan ei voinut vaatia häneltä mitään eikä komentaa riviin. Hän oli vapaa kaikista velvoitteista ja saattoi rauhassa odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

NÄKYMÄTTÖMYYS, SIVULLISUUS, TARKKAILU, HARHAILU, siinä muutamia M.:n olemista ja käytöstä luonnehtivia käsitteitä, kun sellaiset kuin "koti" ja "paluu" ovat muuttuneet mahdottomiksi.

Romaanin kielikin piilottelee ja ajelehtii. Lukijan täytyy etsiä tapahtumien todellisia merkityksiä enemmän tai vähemmän salaperäisten vihjeiden, metaforien ja symbolien takaa. Miksi Stepanova ei puhu suoraan, kun nyt olisi mahdollista? Miksi M. salailee syntyperäänsä ja äidinkieltään?

Yksi syy M.:n vaitonaisuuteen on, että hän tuntee kantavansa petoa edelleen mukanaan, vaikka onkin päässyt eroon sen konkreetista vaikutuspiiristä. Hänellä ei ole mielestään ollut mitään tekemistä pedon kanssa, mutta silti häneen suhtaudutaan heti toisella tavalla, kun hänen kansallisuutensa paljastuu.

Niinpä ainoa tapa hankkiutua eroon pedosta oli hankkiutua eroon omasta itsestä tai ainakin tukkia turpansa oitis ja ikiajoiksi, ettei tulisi huolimattomuuksissaan sanoneeksi mitään sen äänellä.

Puhumattomuus vielä kuta kuinkin onnistuisi, mutta että kirjailija hylkäisi kokonaan kielensä, se on jo mutkikkaampi juttu. [Kieli] oli petoa huomattavasti vanhempi, mutta nyt sekin oli yllättäen peittynyt epäilyttävään limaan ja pulpahteli märkiviä kasvannaisia, sellaisia kuin kohde maalitettu ja erikoisoperaatio. Pystyykö sellaista kieltä enää käyttämään? 

Stepanova itse ratkaisee pulman turvautumalla suoran ilmaisun sijasta kielikuviin. Nehän kuuluvat jo luonnostaan kirjailijuuteen, mutta ne voivat olla myös toisinajattelijan ainoa keino saada sanottavansa julki. Niiden turvin saattaa emigranttinakin päästä puhuttelemaan pedon valtapiirissä olevia maanmiehiään.

MINULLE STEPANOVAN RUNSAS JA VÄRIKÄS SYMBOLIIKKA ja herkeämätön itsen ja ympäristön havainnointi ja tutkiskelu toimivat virkistävänä kielikylpynä ja herättelevänä ajatushautomona. Tällaisiin tilanteisiin sota suistaa ihmisiä: menettämään identiteettinsä, harhailemaan, katoamaan tahallaan tai tahattomasti.

Maria Stepanovan sivumäärältään pienessä romaanissa yhdistyvät kiinnostavalla tavalla henkilökohtaisuus, ajankohtaisuus, fantasia ja todellisuus. Liikun Kadoksiin-romaanin maisemissa kuin löytöretkeilijä tai etsintäpartio, joka erilaisten kiertoilmaisujen lisäksi yrittää vielä parhaansa mukaan tulkita romaanin lukuisia kulttuurisia viitteitä. 

Tehtävä on haasteellinen mutta innostava, ja romaanin vanhahtavuus sirkuksineen, tarot-kortteineen ja satumaisine välikertomuksineen tuntuu mukavasti tutulta. Kaiken kaikkiaan Kadoksiin tarjoaa hyvän lähdön Maria Stepanovaan tutustumiseen.

Maria Stepanova. Kuva: Andrei Natotsinskij