Silja Kejonen: Versailles

 

Olen täällä, kontallani! 

Silja Kejonen: Versailles. Gummerus 2026. 95 s.

- - // Ah, tämä ruumis on ratkiriemukas! // Painan kämmenet ja polvet multaan, / vehmainen notkoselkä, / hallitsemattomasti makeankitkerä ryömijä, kontallaan. // Tämä on lähtöasento. // Suuri Laskeutuminen. // Kysy minulta nyt kuka minä olen.

Nainen konttaa Versailles´n puutarhassa. Kuka hän on? Miksi hän on kontallaan? Mitä hän oikein tahtoo tai etsii? Kirjailija ja kuvataiteilija Silja Kejosen (s. 1978) neljäs runokokoelma Versailles ei avaudu ihan tuota pikaa mutta tarjoaa runsaasti herkullisia hetkiä ja salaperäistä jäljitystä.

Sen verran runoilija on raottanut kokoelmansa taustoja, että ajatus konttaavasta naisesta on lähtöisin omakohtaisesta kokemuksesta.

Kun Kejonen joku vuosi sitten mursi jalkansa, hän päätti tutustua maailmaan ihan uudesta vinkkelistä. Ajatus kontalleen laskeutumisesta on jo itsessään mainio, mutta riemastuttavan siitä tekee tapahtuman ympäristö ylellisine muotopuutarhoineen, tekolampineen ja suihkulähteineen.

Kun kuvaan astuu vielä Maria Antonia Josepha Johanna von Habsburg-Lothringen (1755-1793) ja asettuu taloksi palatseihinsa, runot saavat lisää mehevyyttä ja pidäkkeettömyyttä. Ja tietysti myös dramatiikkaa.

MARIE ANTOINETTE, viimeinen Ranskan kuningatar ennen suurta vallankumousta, muistetaan ennen muuta mestauksestaan, mutta erikoinen oli hänen lyhyt elämänsäkin.

Itävaltalaisprinsessa oli neljätoistavuotias, kun hänet naitettiin poliittisista syistä Ranskan viisitoistavuotiaalle kruununprinssille, ja jo viisi vuotta myöhemmin hänestä tuli Ludvig XVI:n kuningatarpuoliso ja Versailles'n valtiatar. 

Vapaampaan elämään tottuneelle Ranskan hovin tarkka ja mutkikas etiketti oli hankala. Kun epätoivotun syntyperän lisäksi vielä perilliset antoivat odotuttaa tuloaan, juoruilulle tarjoitui otollista maaperää.

Kuningatar kuitenkin viihdytti itseään ja ystäviään rahaa säästelemättä, ja elämä Versailles'ssa oli loistokasta ja yltäkylläistä - kunnes valtion talous kriisiytyi kuningasparille kohtalokkain seurauksin.

Kejonen käy läpi Marie Antoinetten elämänvaiheitä välähdyksittäin pyrkimättäkään yhtenäiseen elämänkaareen. Kokoelman keskeishenkilö on rooliinsa vangittu ja Versailles´n puistojen ja puutarhojen tapaan paikalleen kaulittu, ikivihreä ilmestys, jonka ihmeellistä elämää runon puhuja katsoo ja miettii keski-ikäisen nykynaisen silmin ja kokemuksella.

LIIKKEELLE LÄHDETÄÄN näyttävästä ateriointirituaalista, jossa kuningaspari söi ylellisen illallisensa sunnuntaisin yleisön edessä. Asetelma oli tietysti irvokas, kun kansa samaan aikaan kamppaili nälkää vastaan.

Puhujansa avulla runoilija siirtää aiheen nykypäivään. Ja mitä meistä paljastuukaan, kun juhlija aamuyöllä konttaa kalanruotoparkettia pitkin keittiöön! Aah, siellähän ne odottavat sotkuisella pöydällä vihreät rypäleet, bebe-leivokset, lärvilautaset, hiukopalat, / yömyssyt, nallekarkit, Kinder Maxit, rommirusinat - -.

Nopeasti huomaa, että suu, huulet, hampaat ja kieli ovat kokoeman toistuvaa kuvastoa niin kuin vastaavat verbitkin syödä, imeä, purra, nuolla. Ihminen on ahmatti ja nautiskelija, oli kyse mistä tahansa ruumiin iloista tai haluista.

Mutta hän on myös ympäristönsä tuote ja sen odotusten ja vaatimusten kuuliainen noudattaja. Kokoelman toinen selkeä aihepiiri on ihmisen ja erityisesti naisen tauoton huoli ulkoisesta olemuksestaan. Sen muokkaaminen ja kohentaminen, jatkuva muodonmuutos yleisön toivomaksi, ihailemaksi ja himoitsemaksi olennoksi, on rankkaa ja muuttuu iän myötä yhä haastavammaksi.

Runojen kuvaukset Marie Antoinetten näyttävästä olemuksesta hirvittävät ja hykerryttävät. Ranskalaisella oikomisraudalla taiottu kuningatarhymy ja tulisilla synnytyspihdeillä oiottu pukuloisto vaikuttavat kammottavilta, mutta hänen sokeriveistoksellisuutensa, samppanjahilloisuutensa ja vaahterasiirappisuutensa herättävät minussa hilpeyttä. Kejosen kielellisellä kekseliäisyydellä ei tunnu olevan mitään rajaa.

Kun kuningatarkuva saa rinnalleen konttaajan olkapäiltä valuvat spagettiolkaimet, vanhan kaulan, roikkuvat rinnat ja Versailles´n vessanpöntön, hymyni kuitenkin hyytyy. Eihän tämä taidakaan olla ihan harmitonta lystäilyä.

MITÄ MEISTÄ OIKEIN TEHDÄÄN? Mihin kaikkeen me lammasmaisesti alistumme ja menemme jopa auliisti mukaan? Kun peilisalissa oleilija alkaa hajota - ei hallintaa / ei yhteyttä / ei tasapainoa - , hän huutaa avuksi äitiä. Mutta vastaako äiti? Olisiko apua imettäjästä? Semmoinenkin Versailles´sta löytyy, ja rivakka löytyykin.

Kokoelman puolivälin jälkeen alan havaita runoissa yhä enemmän protestia. Samalla kun Marie Antoinette mestauksen lähestyessä riisutaan roolistaan kauneuspilkkujaan myöten, konttaaja siirtyy medusavaiheeseen, kuroutuu aiemmasta itsestään ulos, vapautuu ja päästää äänensä kuuluville eikä enää jauha tyhjää ja puhu pehmeitä.

Kreikkalaisen mytologian naishirviöt monipäinen Hydra ja käärmehiuksinen Medusa sopivat mainiosti sekä päänsä menettävän kuningattaren että konttaajassa tapahtuvan muutoksen metaforiksi.

Kejosen tulkinta Caravaggion kuuluisasta Medusa-maalauksesta on kuin hälytysmerkki uhkaavasta vaarasta: Valkoisella lyijyllä maalatut / hirviön helmihampaat. // Kolme lakkakerrosta, // suunnattomina, // kiilteen pinnassa // ihmisen varjo. Toisaalta Hydran taito kasvattaa katkaistun pään tilalle aina kaksi uutta tarjoaa mahdollisuuden nousta kivenkin alta ja mullan rajasta ihan toisenlaiseen toimijuuteen.

VERSAILLES´N PÄÄTEEMAT romahtaminen ja uusi lähtö toteutuvat kepeästi ja kirpeästi. Silja Kejosen ilmaisu on rehevää ja silti tarkasti ja tyylikkäästi asemoitua, muotoon leikattua kuin Versailles´n palatsin puutarha.

Kokoelma tarjoaa vierailijalleen realismia ja surrealismia, elämännälkää, makunautintoja ja värikylläisyyttä. Sen sivuilta sinkoilee yllättäviä yksityiskohtia ja erikoisia assosiaatioita, hupaisia rinnastuksia ja tyrmääviä vastakohtia. Täsmäiskuja ja sanaleikkejä.

Ei haittaa, vaikket kaikkea ymmärtäisikään. Suu auki / silmät kiinni! Miltä maistuu?

Silja Kejonen. Kuva: Liisa Valonen