Malgorzata Lebda: Ahnaat

 

Kaunis ja vaikuttava romaani kuolemasta ja elämänjanosta 

Ma∤gorzata Lebda: Ahnaat (Łakome, 2023). Suom. Tapani Kärkkäinen. Särötär 2026. 281 s.

Puolalaisen, minulle ennestään tuntemattoman runoilijan Małgorzata Lebdan esikoisromaani Ahnaat herätti kiinnostukseni, kun huomasin sitä kehuttavan vuoden käännöstapaukseksi. Ja niin kävi, että Lebdan runollinen kerrontatapa valloitti minutkin.  

Romaani koostuu lyhyistä, usein yhdellä sanalla otsikoiduista episodeista, joista monia voisi lukea myös erillisinä teksteinä: Kirsikkapuu, Kurkku, Silkkitie, Kita, Itämeri, Parvi... Juoniainesta on niukasti, mutta teemoiltaan ja tunnelmiltaan katkelmat liittyvät saumatta yhteen ja teoksen lukeminen on miellyttävän kiireetöntä, oleilevaa.

TAPAHTUMAPAIKKA ON Touko-niminen kyläpahanen jossain Puolan sisämaassa. Katsellessaan salamaniskun pimentämää iltaöistä maisemaa kertoja luonnehtii näkemäänsä: 

Toukon rajat ovat metsien piirtämät. Touko on pimeä, yö on valunut sen rinteille, siellä täällä välkkyy lyhtyjä ja kynttilöitä. Ja kaiken keskellä kohoaa teurastamon kukkula varaenergian, varavalojen valaisemana. Ja kauempana, jos vielä korkeammalta katsotaan, näkyvät kauempana Toukosta olevat kylät, meille selkänsä kääntäneet, tekojärven, purojen ja metsien vesien taakseen rajaamat.

Runoilijaksi osoittautuva, nimeltä mainitsematon kertoja on tullut lapsuutensa kylään isovanhempiensa maatilalle isoäiti Różan sairastuttua vakavasti. Kohta hänen jälkeensä sinne on saapunut myös hänen kumppaninsa, valosta väitöskirjaa tekevä Ann. Isoäidin syövälle ei ole mitään tehtävissä, ja kertojan päätoimena on olla vanhuksen seurana ja täyttää parhaansa mukaan hänen erikoisia toiveitaan.

Hän tekee sen kuitenkin mielellään, sillä isoäiti on ollut hänelle rakas, äidinkorvike. Kertojan taustoja ei juuri valoteta. Hänen vanhempiensa ja tätinsä menehtyminen onnettomuudessa mainitaan ohimennen. Keskiössä on sairastava isoäiti ja hänen ympärillään häärivät ihmiset.

Kuoleman läheisyydestä huolimatta tunnelma talossa ei ole painostava, sillä nelikon keskinäiset suhteet ovat lämpimät. Ann myötäilee kertojaa kaikessa, mutta naisille jää aikaa myös yhteisiin hetkiin. Isoisällä on vaikeuksia hyväksyä tapahtunut ja lähestyä sairasta. Hän kuitenkin tekee liikuttavasti kaikkensa, jotta isoäiti pysyisi lämpimänä ja saisi herkkuaan kyyhkyslientä.

Romaanin juonellinen jännite rakentuu isoäidin voinnin ja lähestyvän kuoleman varaan, ja vain tarinan loppu tarjoaa yllätyksen. Niinpä kirjailijan on huolehdittava lukijansa kiinnostuksesta muutoin kuin arvaamattomilla tapahtumakäänteillä.

TEOKSEN VAIKUTTAVUUS PERUSTUU pitkälti sen poikkeuksellisen rikkaaseen ja aistimelliseen kieleen ja tarkkapiirteiseen ihmisten ja ympäristöjen havainnointiin.

Vaikka eletään nykyaikaa, syrjäisellä maaseudulla elämä kulkee perinteiseen tapaan luonnon ehdoilla ja kirkon rituaaleja noudattaen. Ihmisten toimet määräytyvät vuoden- ja vuorokaudenaikojen, säiden vaihtelujen ja maaperän, veden ja ilman liikkeiden mukaan. Niitä seurataan romaanissa intensiivisesti.

Isoäidin kunto pakottaa kertojan olemaan paljon sisätiloissa ja pihapiirissä, ja niin ollen myös talo, sen askareet ja lähiympäristö valoineen, väreineen ja muutoksineen saavat herkeämättä huomiota. Havainnot eivät kuitenkaan jää irrallisiksi vaan korreloivat keskenään ja ovat aina osa suurta kokonaisuutta, olemassaoloa.

Romaanin elämän ja kuoleman tematiikassa näkyvässä roolissa ovat sairauden ohella isoäidin rakastamat kasvit ja eläimet. Kun yksi talon huoneista kunnostetaan isoäidin sairautta varten, hän haluaa sinne seurakseen runsaasti ensin erilaisia huonekasveja ja sitten kaikkia mahdollisia rapistelevia ja räpytteleviä pieneliöitä: perhosia, kärpäsiä, hämähäkkejä, lukkeja ja muurahaisia. 

Elämää, elämää, vaatii isoäiti ja suostuu kaiken elävän ja erityisesti pienen ja vähäarvoisen vaalimisessa vain yhteen, kertojankin ihmettelemään myönnytykseen: isoisän kyyhkyslahtiin. Se on merkillistä etenkin, kun linnut muutoin ovat isoäidin lakkaamattoman kiinnostuksen kohteita.

LEBDAN KERRONNALLE TYYPILLISTÄ ovat voimakkaat kontrastit, ja rajuimpina ne näkyvät eläinmaailmassa. Isoäidin hyönteishotellin ja isoisän huolekkaan mehiläistarhauksen räikeä vastakohta on kukkulalla sijaitseva korahteleva teurastamo ja sieltä ympäristöön leviävät jätteet.

Teurasautojen toistuva yöllinen ajo kukkulalle on aavemainen spektaakkeli pimeyttä nuolevine valoineen, liikkeineen, äänineen ja hajuineen. Realistisempaa kuvastoa edustavat romaanin monet eläinten tappamiseen ja paloitteluun liittyvät kohtaukset irrallisine ruumiinosineen ja verivanoineen.

Ruumiillisuus eri muodoissaan kuuluu vääjäämättä romaanin tematiikkaan. Väkivaltaista kuolemaa vastaan asettuu hiljainen sairastaminen ja hiutuminen. Kärsimys ja kuolema eivät silti saa romaanin missään vaiheessa yliotetta.

Ruumis aistimuksineen tarjoaa ja vastaanottaa myös rakkautta, lämpöä, leikkiä ja nautintoa. Kertoja asettuu usein palelevan isoäidin viereen hänen sairasvuoteelleen tai sovittautuu kauniisti sylikkäin rakastettunsa kanssa kanssa.

Panen käteni Annin ympärille, hänen selkänsä on ihanteellisesti yksi yhteen minun ruumiini kanssa. Hän panee polvensa koukkuun. Minäkin panen omani. Sovitamme ruumiimme yhteen. Vien huuleni hänen korvansa juureen ja kuiskaan: Huuuuhuuuu, huuuhuuuu.

Romaanin avainkäsitteitä ovat läheisyys ja kauneus. Tuntuu kuin elossaolo merkitsisi kertojalle ennen kaikkea kauneuden kokemista. Hän löytää sitä jatkuvasti ympäriltään ja rakkaidensa olemuksesta ja toimista, yhtä lailla riutuneen isoäidin silmäniskusta tai rakastettunsa arpisesta poskesta kuin sebrightinkanan höyhenistä ja sirkkelimusiikista. 

Romaanin kauneimman virkkeen löydän sen loppukiitoksista: Kauniita ovat olennot, jotka vahvistavat toisia olentoja.

JUURI SIITÄHÄN LEBDAN AHNAISSA ON KYSE surun ja kuoleman ohella: kaiken luodun vaalimisesta ja vahvistamisesta.

Ekogisia kannanottoja ei kuuluteta julki, mutta huoli luonnontilasta on koko ajan läsnä. Sään ääri-ilmiöt panevat maankuoren halkeilemaan ja vyörymään, ja teurastamon toiminta turmelee lähistön purot ja puutarhat. Tuhon uhka on ilmeinen ja lukijankin aistittavissa.

Sen vastapainoksi kirjailija kuitenkin elollistaa ja ruumiillistaa lähes kaiken olevaisen: metsän, maankuoren, talon ja koko kylän, jopa sumun, sairauden ja yön. Väkevin yhteys ja kaltaisuus vallitsee tietysti ihmisten ja eläinten kesken. Isoisän sisäinen villi on kauris ja kertojan kettu, ja isoäiti kaipaa selkänsä haravointia kuin koira rapsutustaan.

Małgorzata Lebdan Ahnaat on niin runsas ja monikerroksinen romaani, että sitä on vaikea laskea käsistään. Se on ihmeellinen yhdistelmä raadollisuutta ja rakkautta, melankoliaa ja lohtua, ja pysäyttää tämän tästä pohtimaan ajatuksiaan elämän lumosta, hauraudesta ja selittämättömyydestä.

Tästä kirjailijalöydöstä ja suomennoksesta on syytä olla kiitollinen.

Ma∤gorzata Lebda. Kuva: Weronika Ławniczak / Särötär