Timo Siivonen: Aarin aarniometsät

 

Hätähuuto luonnonmetsien puolesta 

Timo Siivonen: Aarin aarniometsät. Jäähyväissanakirja Etelä-Suomen luonnonmetsille. Opus Nemus 2026. 296 s.

Tavoite: valokuvata metsä ilman ihmisen läsnäoloa. Näyttää se sellaisena kuin se olisi, jos ihminen ei olisi milloinkaan astunut sinne polkujaan tekemään.

Tietokirjailija ja luontokuvaaja Timo Siivosen essee-ja valokuvakirjan Aarin aarniometsät alaotsikko tarkentaa teoksen keskittyvän hyvästelemään Etelä-Suomen sirpaleiset luonnonmetsärippeet. Kun jo lähtökohta on haikea, ei ihme, että kirjan vaikuttava kuvitus ja kantaaottavat tekstit johdattelevat nopeasti mukaansa jäähyväistunnelmiin.

Jollain lailla vakavoiduin jo siitä, kun alkulehti ilmoittaa teosta painetun 450 numeroitua kappaletta ja kirjani olevan numero 414, ja kun tekijä esittää loppusivuilla anteeksipyynnön Ips typografukselle eli kirjanpainajakuoriaiselle sen kodin ja työmaiden turmelusta tämänkin painotuotteen takia, minäkin tunnen olevani osasyyllinen.

Kirjahankkeen on mahdollistanut mm. Koneen Säätiön tuki mutta myös se, että tekijä lahjoittaa kirjansa kaikki myyntituotot Luonnonperintösäätiön metsiensuojelutyöhön. Teoksen visuaalisen  onnistumisen takaavat taitava valokuvaaja ja kirjan huomiotaherättävän ulkoasun suunnittelija Tuija Tarkiainen.

En lainkaan ihmettelisi, jos Aarin aarniometsät nimettäisiin vuoden kauneimmaksi kirjaksi murheellisesta sanomastaan huolimatta.

KUVILLANI KURKOTAN MENNEISYYTEEN, jota ei enää ole, kirjoittaa Siivonen ja kertoo, että metsämaastamme on 90 prosenttia muutettu metsäteollisuutta palveleviksi puupelloiksi. Perinteinen metsämaisema on muuttunut hakkuuaukoiksi, taimipusikoiksi ja selluviljelmiksi. Luonnonmetsistä on tullut lajiköyhiä talousmetsiä, joista monet ennen yleiset metsälajit ovat hävinneet tai kuolemassa.

Siivonen myöntää suhtautuvansa luontoon tunteellisesti ja puolueellisesti. Rakkaus silmissä hupenevia luonnonmetsiä kohtaan pakottaa hänet ikuistamaan pikkuruisia metsätilkkuja, aarin aarniometsiä, kun niitä vielä löytyy, vaikka samalla hän tuntee pettävänsä sekä itseään että katsojia.

Kauniit kuvat koskemattomasta luonnosta johtavat harhaan, kun pienellä liikkeellä kamera paljastaisi viereisen metsätien tai raiskion. Kuvaaja voi lohduttautua ajatuksella, että haluaa näyttää, mitä menetämme, jos tuhotyö jatkuu, mutta katsoja saattaa hyvinkin kuvitella, että meillähän on edelleen tarpeeksi neitseellistä luontoa. Ei siis mitään hätää.

Siivonen johdattelee pohtimaan myös yleisemmällä tasolla, miksi kaikesta tuhosta huolimatta haluamme edelleen kansallisromantikkojen tavoin kuvata ja katsella koskemattoman luonnon näkymiä. Onkohan kyse muustakin kuin itsepetoksesta? Ehkä epätoivosta ja lohduttautumisesta? Tai yksinkertaisesti ihmiselle ominaisesta ikiaikaisesta kauneudenkaipuusta?

SUOMALAISTEN LUONTOSUHTEESTA puhutaan paljon ja myönteisessä hengessä, mutta sitäkin sietää Siivosen mukaan tarkastella kriittisesti. Kirjoittaja nostaa esiin ns. porvarillisen luontokäsityksen ja sen vaikutukset käyttäytymiseemme.

Snellmanilainen sivistysaate ohjasi kansakuntaa ottamaan luonnon käyttöönsä täysimittaisesti. Metsät olivat luonnonrikkaus, ehtymätön raaka-ainereservi ja kansallisen taiteen innoittaja, ja niistä oli otettava kaikki irti. Vähitellen luonnosta tuli myös suosittu virkistys- ja matkailukohde, ja lisääntyvää vapaa-aikaa voitiin ja voidaan viettää vaikkapa vaellus- ja linturetkillä ja luonnonnähtävyyksiä ihaillen.

Vaan entä, kun väkeä onkin suosituimmilla luontopoluilla ja näköalapaikoilla jo ruuhkaksi asti? Mietin, miten luontoharrastukseen pitäisi suhtautua, kun makkaranpaisto onnistuu Nuuksion kansallispuistossa vain jonottamalla ja Kolin kallioilla on vaikea saada "oikeaan", järnefeltiläiseen suuntaan otettua selfietä tungeksivien turistien takia.

Luontoharrastuksemme on läpeensä kaupallistettu. Siivonen ei säästele ironiaa kirjoittaessaan, kuinka nykyään luontoharrastaja lähtee "erämaahan" neliveto-citymaasturilla ja trendikkääseen ulkoasuun pukeutuneena, mutta kirjoittaja ilmoittautuu kyllä itsekin jatkuvasti uusiutuvine kuvausvälineineen kulutuskulttuurin rivijäseneksi.

Kun Siivonen kertoo kotinsa lähellä sijaitsevan lehtometsän ja siellä viihtyneen harmaapäätikan kohtalosta, tulin ajatelleeksi omaakin lähimetsääni ja ennen kaikkea sen "parannustöiden" seurauksia. Ansaitseeko esteettömäksi rakennettu metsä sorastettuine ja laudoitettuine polkuineen enää metsä-nimitystä?

KIRJAN JOHTOAJATUKSENA on osoittaa luonnon monimuotoisuuden merkitys. Siivonen todistelee lukuisin esimerkein, kuinka luonnontilaisessa metsässä kaikella on aikansa, paikkansa ja tarkoituksensa. Erityisesti kirjoittaja painottaa talousmetsistä puuttuvan eri-ikäisen lahoavan puuaineksen tärkeyttä lajikadon torjunnassa.

Metsäahdistukseni helpottuu hetkeksi, kun pääsen tutustumaan mitä erilaisimpien lahopuuta hyödyntävien eliölajien vuorovaikutusketjuihin ja lisääntymisekologiaan ja saan oppia, kuinka jäniksenpapanallakin on oleellinen tehtävänsä kokonaisuudessa.

Vuorovaikutus, Liekopuu, Havukantojäärä... Sanakirjamaisesti nimetyissä lyhyissä esseissään Siivonen innostuu välillä myös kielitieteilemään. Miten kaunis sana, niin Suomalainen! hän kirjoittaa, ennen kuin selittää, mitä tarkoittaa konkelo, ja pökkelöäkin hän on valmis puolustamaan sekä luonnossa että äidinkielessään.

Kyytiä sen sijaan saavat sellaiset käsityksiämme hämärtävät talousmetsiin liittyvät kaunistelevat ilmaisut kuin monikäyttömetsä, metsähygenia, metsänparannus, kiertoaika, hakkuukypsä jne. Moitteensa saavat myös suojelukriteereitä huoletta venyttävät poliitikot, joiden siunauksella suojeltavien metsien pinta-ala kutistuu entisestään.

SIITOSEN TEKSTI ON ARMOTONTA, mutta hänen valokuvissaan vallitsee selittämättömän harras ja taianomainen tunnelma.

Kirjan metsäkuvat ovat usein tummasävyisiä ja samanaikaisesti kotoisia ja aikojen takaisia. Oksien, runkojen, pökkelöiden ja juurakoiden muodot ja yksityiskohdat herättävät monenlaisia ajatuksia ja tunteita surusta ja pelosta iloon ja ihastukseen.

Aarin aarniometsät vaikuttaa lukijaansa kahtalaisesti. Tekstissään Siivonen ravistelee ja vetoaa faktoilla. Valokuvillaan hän houkuttelee katselemaan ja kokemaan, eikä suinkaan vain luontokuvia ja luonto-ohjelmia vaan elävää metsäympäristöä ja sen pieniä suuria ihmeitä.

Tuntemaan metsämelankolian vastapainoksi myös metsäonnea!

Kuva Timo Siivosen Aarin aarniometsät -teoksen alusta