Kristiina Wallin: Laituri

 

Vanha taiteilijapariskunta muutoksen kynnyksellä 

Kristiina Wallin: Laituri. S&S 2026. 288 s.

Kun luen jonkun muun muistoja, tuntuu kuin hänen kokemuksensa olisivat osittain minun. Jonkun muun lapsuuspäivien valo saattaakin olla minun valoani. Huoneet, joissa joku toinen vietti loputtomia iltapäiviä, ovat tuttuja, vaikka itse rakennukset ovat vieraita.

Mietteet ovat Kristiina Wallinin (s. 1971) romaanista Laituri ja silti kuin omiani. Juuri tuolta minusta tuntuu, kun luen Wallinin toisen proosateoksen vanhasta taiteilijapariskunnasta Hannasta ja Einarista ja heidän loppukesästään ja syksystään rakkaassa merenrantatalossa ennen kerrostaloasuntoon muuttoa.

Kahdeksankymmenen ikävuoden tietämissä olevan avioparin voimat ja terveys eivät enää riitä talosta ja puutarhasta huolehtimiseen, mutta niistä luopuminen on vaikeaa. Einar tahtoisi irrottaa keittiön kynnyksen ja pakata sen mukaan. Siihen on painunut askelmerkki, hän sanoo. Hän sanoo pelkäävänsä eksymistä, jos ei saa asettaa jalkapohjiaan vasten tuttua ja kulunutta.

Iältään Wallin sopisi pariskunnan tyttäreksi, mutta hän tavoittaa vanhojen henkilöidensä ajatukset, tunteet, vaivat ja vastukset, kuin olisi kokenut ne kaikki itse. Se tuntuu kaltaisestani iäkkäästä lukijasta käsittämättömältä, vaikka ymmärränkin, että parhaimmillaan kirjallisuus on juuri tällaista ajattomuutta, rajattomuutta ja yhteisyyttä.

ROMAANI ETENEE Hannan ja Einarin osuuksia vuorotellen. Kuvataiteilija Hanna saa kuitenkin enemmän tilaa kuin hänen runoilijamiehensä Einar. Hannan osuudet ovat sitä paitsi minäkerrontaa. Einarista Wallin kirjoittaa hän-muodossa, ja kertojanääni kuulostaa usein Hannalta.

Ratkaisu on sikäli paikallaan, että romaanin ulkoinen juoni rakentuu oikeastaan Hannan retrospektiivisen näyttelyn kehyksiin. Pisimmässä ensimmäisessä osassa Hanna maalaa kohta jättämässään ranta-ateljeessa näyttelynsä viimeisiä teoksia, keskiosassa vietetään näyttelyn avajaisia, ja kolmannessa koittaa työtilan tyhjennyksen aika.

Einar on jo lopettanut taiteellisen työnsä, vaikka ei olekaan päässyt ratkaisun kanssa oikein sinuiksi. Onko kyse enemmänkin sanojen tahdottomasta kadottamisesta kuin tietoisesta hylkäämisestä? Vai vanhemmiten lisääntyvästä itsekritiikistä? Vai iän aiheuttamasta jaksamattomuudesta?

Taiteen ja taiteilijuuden tarkastelussa ja puolisoiden suhteen kuvauksessa Einarin näkökulma on kuitenkin erittäin tärkeä. Paitsi taiteilijaromaani, Laituri on rakkausromaani.

PARISKUNTA ON PÄIVÄN MITTAAN paljolti omissa oloissaan. Lähestyvä näyttely vie lähes kokonaan Hannan ajan ja huomion, ja Einar on enemmän sivusta seuraaja kuin aktiivinen toimija. Mutta kysymys ei ole rakkaudettomuudesta.

Puolisot tietävät, että taiteilijuus edellyttää oman tilan ottamista. He pitävät toistensa yksityisyyttä arvossa, ja jopa öisin, vanhojen ihmisten tavoin kuhkaillessaan, he seuraavat vaivihkaa toistensa tekemisiä ja ovat nukkuvinaan. Ja he ovat siinä taitavia, ajattelee Hanna.

Taide on heidät yhdistänyt ja yhdistää edelleen. Taide on ollut heille välttämättömyys ja pakko. Avajaistilaisuudessa Hanna miettii:  - -  olen aina ollut yhtä maalausteni kanssa ja Einar on ollut yhtä sanojensa kanssa. / Ihmiskuoria me olisimme ilman taidetta.

Taiteeseen sitoutuminen on ollut niin ehdotonta, että Hanna ei ole halunnut edes lasta sitä koettelemaan. Mutta aikuista tytärtä olen kaivannut, hän tunnustaa, samuuden ja erillisyyden kudosta ja läheisyyttä, jonka alkuperä on ruumiillisuudessa.

Hannan kaipuu käy hyvin ilmi hänen muistellessaan kesken jäänyttä ystävyyttään maalausta harrastaneen Emman kanssa, joka olisi voinut hyvin olla hänen syntymätön tyttärensä. Hannan halu olla mukana sukupolvien ketjussa ilmenee vahvana myös hänen hellittämättömässä äiti-ikävässään ja vimmassaan pitää kiinni äidin kuolleesta sisaresta Juuliasta. Kurotan laiturilta mereen, tartumme toisiamme kädestä. Pidän kiinni äidistä, äiti pitää kiinni minusta ja omasta äidistään, joka pitelee sylissään Juuliaa.

Hanna voi kurotella sukunsa suuntaan vain maalauksissaan.

Wallin kirjoittaa Hannan ulkoisesta ja sisäisestä maalausprosessista niin intensiivisesti ja eläytyen, että siihen menee mukaan kuin itsestään ja ymmärtää hyvin Hannan luomisen työn pakottavuuden. Syntyy sarja omakuvia, kuvia uima-altaan pohjalla kelluvista vedenalaisista vainajista ja valtava muotokuva kalanpäisestä Einarista.

VAIKKA ROMAANISSA PUHUTAAN paljon taiteesta, pääteemoja ovat luopuminen ja suru, Hannan ja Einarin yksityinen ja yhteinen suru. Surusta ei puhuta mutta sen olemassaolo tiedostetaan. Ihmisenä olemisen raskaus, siitä kai on kyse. Ei mistään, minkä voi nimetä ja määrittää, vaan enemmänkin kerrostuneesta ajasta, miettii Hanna.

Lähtökohdiltaan Hannan ja Einarin tarina on realistinen, ja pariskunnan ajatukset ja tekemiset ovat psykologisesti tarkoin perusteltuja. Samalla romaani saa kuitenkin kiinnostavia maagisia ulottuvuuksia, kun Wallin etsiytyy yhä syvemmälle henkilöidensä tiedostamattomaan ja siitä pulppuaviin näkyihin ja tunteisiin. 

Aika pyörii lattialle odottamatta ilmestyvänä hyrränä, ja suru kulkee Hannan kannoilla mustana koirana, jonka Einarkin näkee. Välillä paikalle ilmestyy arvoituksellinen turkoosimekkoinen nainen ja häipyy taas.

Näyissä ei ole  mitään merkillistä. Hannan alitajunnan kerrokset nousevat hänen mietteisiinsä, toimiinsa ja maalauksiinsa pakottomasti ja sulautuvat reaalitodellisuuteen luontevasti ja kipeää tekevän kauniisti.

Wallin viljelee myös proosassaan runsaasti metaforia, joista alati esillä ovat vapaana aaltoileva meri, altaaseen vangittu vesi vainajineen ja laituri, jolla erityisesti Hanna liikuskelee muutoinkin kuin uimapuuhissa. Myös taloon ja ateljeehen sisältyy vahvaa symboliikkaa, vaikka ne ovatkin ennen muuta muistojen ja luopumisen konkreetteja näyttämöitä.

MONIKERROKSISEN KUVALLISUUDEN ohella minua ihastuttaa Laiturissa sen kielen taipuisuus, rytmi ja sointuisuus. Wallinin teksti hengittää ja sykkii kuin erillinen olento.

Einar pohtii (ilmiselvästi kirjailijan itsensä tavoin): Yksi kirjoituksen alkukodeista on suussa. Sanoja pitää tunnustella suun sisäpuolisessa kammiossa, niitä pitää painaa kitalakea ja poskien limakalvoja vasten.

Einarin pyrkimyksenä on ollut sellaisen kielen luominen, joka kurottaisi kohti olemassaolon kerroksia kuten merenpohjaa, kalkkikivikerrostumia tai lehtivihreän kohinaa. / Kasvillisuuskielen. / Juurakkokielen. / Sedimenttikielen. // Suun täyteen multaa ja ruohotuppaita.

Välistä Wallinin teksti lähestyy tiheydessään ja asettelussaan lyriikkaa, mutta silloinkin se etenee ajattelunomaisesti, ajattelulle tyypillisiä hyppyjä ja peruutuksia, epäröintejä, toistoja, tarkennuksia ja vakuutteluja hyödyntäen. Lukijan on helppo pysytellä samassa tahdissa, miettiä rauhassa päähenkilöiden mietteitä, seurata heidän arkisia toimiaan ja tutkiskella heidän alitajuisia näkyjään.

Ja olla vahvasti ja hellittämättä mukana heidän luopumisen kamppailussaan.

- - äkkiä minun tekisi mieli irrottaa otteeni ja painua upoksiin, antaa kaiken olla, mutta en minä ole tottunut antamaan periksi, vielä minä kiskon itseni ylös, nostan vanhan ruumiini vedestä. // Meri. / Ruovikko. / Laituri.

Kristiina Wallin. Kuva: © Henrietta Soininen / S&S