Gaël Faye: Jakaranda

 

Nuorukainen etsii vastausta äitinsä vaiteliaisuuteen 

Gaël Faye: Jakaranda (Jacaranda, 2024). Suom. Einari Aaltonen. Otava 2026. 215 s.

Ranskalais-burundilaisen kirjailijan ja muusikon Gaël Fayen (s. 1982) omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva esikoisromaani Pienen pieni maa ilmestyi suomeksi kuutisen vuotta sitten mutta on edelleen mielessäni. Siinä ranskalaisen isän ja ruandalaisen tutsiäidin 10-11-vuotias poika joutuu kotikaupungissaan Burundin Bujumbarassa kohtaamaan sisällissodan sen kaikkine mielettömyyksineen ja julmuuksineen.

Uusin Faye-suomennos Jakaranda jatkaa saman aihepiirin parissa sillä erolla, että tällä kertaa romaanin tapahtumat sijoittuvat Ranskaan ja Ruandaan ja käsiteltävänä on Ruandassa vuonna 1994 tapahtunut kansanmurha. Romaaneissa on muutoinkin paljon yhtäläisyyksiä, vaikka aikaperspektiivi on nyt huomattavasti pitempi ja minäkertoja-päähenkilö ehtii varttua 12-vuotiaasta yli kolmikymppiseksi mieheksi.

Kun tietää teoksen olleen ilmestyessään ehdolla arvostetulle Goncourt-palkinnolle ja saaneen sitä täydentävän Prix Renaudot -palkinnon, romaanilta odottaa paljon. Se onkin tärkeä ja osaavasti rakennettu, mutta aivan esikoisteoksen kaltaista lukukokemusta en tavoittanut.

ROMAANIN ALUSSA ranskalaisen isän ja Ranskaan vuonna 1973 saapuneen, alkuaan ruandalaisen äidin Milanin koulupojanelämä muuttuu, kun perheeseen ilmestyy yllättäen samanikäinen sukulaispoika Claude, jonka äiti esittee apua tarvitsevaksi "sisarenpojakseen". Milan ehtii jo innostua ajatuksesta saada vihdoin seurakseen "pikkuveli", kun tämä jo äkkiä katoaa takaisin Ruandaan.

Menneisyydestään muutenkin täydellisesti vaikeneva äiti ei selitä tapahtunutta juuri mitenkään, mutta kun pariskunta neljä vuotta myöhemmin eroaa, Milanilla on tilaisuus päästä käymään äidin mukana Ruandassa, sukulaisissa. Josko äidin mysteeri alkaisi vihdoin edes jotenkin avautua... 

Alku Kigalissa on tietysti sokki, mutta nopeasti Milanin suhde ärhäkkään isoäitiin, Mummoon, muuttuu mutkattomaksi, vaikka yhteinen kieli puuttuukin. Äidin ystävän Eusébie-tädin luona asuessaan hän tutustuu lisäksi viisaaseen Rosalie-vanhukseen ja pieneen Stella-tyttöön, joka vartuttuaan viihtyy parhaiten pihassa kasvavan jakarandan latvuksessa. 

Kuten saattaa arvata, äidin vanha kotimaa alkaa kiehtoa ja askarruttaa Milania siinä määrin, että se ei jätä häntä enää rauhaan. Vaikka vuodet kuluvat ja Ranska on edelleen hänen kotimaansa, hänellä on aina syitä hakeutua Kigaliin tapaamaan ruandalaisia ystäviään ja penkomaan äidin suvun salaisuuksia.

KUTEN ESIKOISROMAANISSAAN kirjailija antaa nytkin runsaasti tilaa nuoren päähenkilönsä aluksi vapaan ja huolettoman elämän kuvaamiselle. Kigalissa juhlimisen aiheista ja banaanioluen riittävyydestä pitävät huolta Mummon luota löytynyt Claude ja hänen originelli ystävänsä Sartre.

Faye nostaa jälleen näyttävästi esiin musiikin ja kirjallisuuden. Pienen pienessä maassa nuoren Gaby-pojan henkiseksi turvapaikaksi keskellä kaaosta ja väkivaltaa osoittautui hänen kotikadullaan asuvan kreikkalaisrouvan kirjasto. Jakarandassa levyjä ja länsimaisen kirjallisuuden klassikkoaarteita haalii ja vaalii katulasten turvapaikkaa ylläpitävä arvoituksellinen Sartre.

Vähitellen nuorten hauskanpidon lomasta tihkuu yhä enemmän viestejä siitä, että kaikki ei ole miltä näyttää. Lähimenneisyydessä on niin paljon tulenarkoja tapahtumia, että tosiasiassa elämä on kaikkea muuta kuin vakaata. Ilmassa väreilee katkeruutta ja kostonhalua, ja väkivaltaisuudet voivat leimahtaa milloin tahansa uudelleen.

Faye kertoo nytkin julmuuksista yleensä epäsuorasti, tällä kertaa erilaisten todistajalausuntojen välityksellä. Claude on todistajana kansantuomioistuimessa, gacacassa, Eusébie-täti kertoo kokemuksistaan stadionille järjestetyssä muistotilaisuudessa, ja Stella esitelmöi Rosalie-isomumminsa vaiheista koulutehtävässään. Myös kertojan äidin tragedia paljastuu mutta vasta hänen kuolemansa jälkeen.    

Varsinaisesti kirjailija ei pyrikään kuvaamaan kansanmurhaa vaan elämän sekasortoisuutta, arvaamattomuutta ja turvattomuutta sen jäljiltä. Ilma on sakeana kysymyksistä, kuka oli kenenkin puolella ja mitä kenelläkin on tunnollaan? Kuka haluaa kostaa, kuka unohtaa? Kun kehenkään ei uskalla luottaa, on pakko linnoittautua puhumattomuuteen.

Tärkeäksi kysymykseksi nousee myös se, kuinka monen sukupolven yli kansanmurha, sotiminen ja väkivalta yleensäkin kylvävät siemeniään, ennen kuin voidaan edes ajatella jonkinlaista unohdusta, saati anteeksiantoa.

HOLOKAUSTISTA PUHUTTAESSA ihmetellään usein, kuinka sellaisen sallittiin tapahtua. Miksi ulkopuoliset eivät tehneet mitään? Sama kysymys nousee esiin myös Jakarandassa.

Kun tutsien ja hutujen vuosisatoja kyteneet ja Belgian siirtomaavallan ruokkimat jännitteet leimahtivat 1994 systemaattiseksi ja silmittömäksi murhaamiseksi, entiset isäntämaat pysyttelivät pelkkinä statisteina. Ja vaikka pääasiassa tutseja, "torakoita", tapettiin sadan päivän aikana noin 800 000, myös kansainvälinen yhteisö jätti ruandalaiset pääosin yksin. Eikö maailma siis opi mitään historiastaan?

Valitettavasti tämänkin päivän uutiset niin Euroopasta kuin Lähi-idästä todistavat, että ei opi. Silti mm. kirjailijat, Gaël Faye heidän joukossaan, eivät suostu luovuttamaan. Muistotilaisuudessa Eusébie perustelee esiintuloaan: Meidän on jatkossakin kerrottava, mitä tapahtui, jotta menneisyys pysyy uusien sukupovien mielessä eivätkä tällaiset kauheudet pääse enää milloinkaan toistumaan missään?

Äiti ja Eusébie-täti edustavat romaanissa kahta vastakkaista reagointia. Siinä missä äiti pakenee traumaansa sekä konkreetisti että vetäytymällä puhumattomuuteen, Eusébie pysyy Kigalissa ja käsittelee tapahtunutta toimimalla. Vaikka hän on menettänyt kaikki rakkaansa, hänen henkiinjäämisellään on merkitystä, kun hänellä on tehtävä.

Romaanissa on mielestäni turhankin julistavia kohtauksia, enkä aivan vakuutu kirjailijalle tyypillisiltä vaikuttavien onnellisten loppujen uskottavuudesta. Mutta kaikkiaan Jakaranda tarjoaa sellaisen näköalapaikan kaikenlaisen polarisoinnin tuhoisuuteen ja rauhan- ja sovinnonpyrkimysten haasteisiin, että se kyllä täyttää hyvin kaunokirjallisen muistuttajan ja herättelijän tehtävänsä.

Gaël Faye ©JF PAGA