Sanna Karlström: Maanpäällinen osa

 

Hengitän, siis olen 

Sanna Karlström: Maanpäällinen osa. Otava 2025. 52 s.

Sanna Karlströmin (s.1975) seitsemäs runokokoelma Maanpäällinen osa on ulkoasuansa myöten puhutteleva ja kaunis kirja. Olennaisen Karlströmin kokoelmasta kertovat jo Päivi Puustisen puuaiheinen kansikuva ja kokoelman avaukseksi sijoitettu kaksirivi: Jatkun kuin puutarha, syvälle maan sisään. // Tuuli lajittelee lehdet.

Maanpäällisen vastakohdiksi mieltyvät sekä maaperä kasvustoineen että kuolemanjälkeinen osamme, erikseen ja yhdessä. Kannen kuvassa on vain yksi puu, mutta puutarhametaforalla runoilija laajentaa yksilöllisen kokemuksen yhteisölliseksi ja yleispäteväksi. Sanna Karlström kirjoittaa meistä kaikista.

KOKOELMA KOOSTUU KAHDESTA OSASTOSTA, joista ensimmäinen on nimeltään Maanpäällinen osa ja toinen Puutarha. Kokoelman konkreetti lähtötilanne ilmoitetaan alkajaisiksi kuin viskaten: Sanon sen nyt nopeasti jotta se menisi ohi: / sisareni ruumis työnnettiin kylmiöön kuin dosettiin.

Pääteema on siis kuolema, ja runot käyvät läpi läheisensä menettäneen puhujan ajatuksia ja tuntoja. Aihe on vakava ja raskas, mutta runojen tunnelmat eivät ole synkkiä. Elämässä tapahtuu pysähtyneimmilläänkin jotain liikettä, jatkumista ja eteenpäin menoa. Elossa olevan ruumis jatkaa toimintojaan ja maapallo kiertoaan.

Ihmisen kehollisuus on runoissa esillä vahvasti. Jo kannen kuvassa puun lehvästö muistuttaa keuhkoja ja viestii hengittämisestä, ja kokoelma lähteekin liikkeelle juuri niistä: jottei hengittäminen loppuisi hengitän / keuhkot kuin kuuliaiset tohvelit ulottuvilla tai tuuli / jolla ei ole omaa tahtoa eikä toisten.

Keuhkot, sydän, suolet, suonet, lihakset ja nivelet... Kun runoissa puhutaan ihmisen sisäelimistä ja niiden toiminnoista, kuvasto saattaa vaikuttaa epälyyriseltä, mutta se toimii ihmeellisen lohduttavasti. Ruumis, vaikka itsekin katoavainen, toimii kuuliaisesti ja kärsivällisesti siitä huolimatta, että sen asukas on surunsa murtama.

Yleensäkin Karlströmin kuvakieli on konkreettia ja aistimellista. Kuoleman välitön läheisyys pelottaa ja lamauttaa. Puhuja tuntee makaavansa kellukkeella, jota avaruus kallistelee, ja arkailee sammuttaa valoja huoneen luhistumisen pelossa.

Raa'aksi ja epävakaaksi mieltynyt olotila alkaa kuitenkin vähin erin asettua ja avautua arkeen, ei entisenlaiseen mutta kuitenkin todelliseen: Kävellä, luottaa yhä uudelleen / vaikka luu on haudattuna pehmeisiin lihaksiin / ja jokaisella askeleella iskeydymme / takaisin maan itsepintaiseen kamaraan.

PUUTARHA-OSASTON KUVASTOSSA pimeistä ja hämäristä sisätiloista siirrytään valoisampaan ympäristöön ulkosalle. Runojen kuva-aines on ehkä perinteisempää mutta kuitenkin yhtä kaikki yllättävää. Vaikka puhujan "herääminen" ja "parantuminen" jatkuvat, yhteys läheiseen poismenneeseen säilyy: Muistan sinut kuin ruostuisin, / hyönteiset kulkevat ylitseni ja lävitseni. / Lippalakki erottaa minut tuonpuoleisesta, / silmät kuin pölyttäjät etsiytyvät kukkiin.

Luonto lääkitsee ja yhdistää. Maa, multa ja maatuminen ovat tummasävyisyydestään huolimatta säilymisen, muuntumisen ja jatkumisen elementtejä, ja oloa helpottavia viestejä välittävät vaikkapa rastaan pieni radio ja musta ovisilmä.

Karlströmin runoissa vilahtelee myös raamatullisia sanontoja ja käsitteitä mutta ihastuttavan omaperäisesti varioituina. Puutarhan lapiomies kyselee maalta, mistä sinä olet tullut, ja armon hapuilija raaputtaa Raamatusta kultapölyä sormiinsa sekä sananmukaisesti että kuvaannollisesti.

Vaikka runoja voi lukea hyvin myös yksittäin, erityisesti nautin niistä kokoelmana. Silloin huomaa, millä keinoin Karlström sitoo runoja toisiinsa sekä jatkumoksi että verkoksi, tai ehkä oikeampi termi on juurakoksi, ja kuinka kokoelman alku ja loppu kaartuvat taitavasti yhteen, eivät kuitenkaan umpeen vaan spiraaliksi.

Saattaa olla, että ylitulkitsen, kun panen merkille ensimmäisen runon umpinaiset tohvelit ja viimeisen runon kesäiset, nurmella lojuvat ilmavat sandaalit, mutta ainakin puhujan alussa uneksiman puutarhaunen toteutuminen loppurunossa viestii raskaan ajan jälkeen koittaneesta valosta ja keveydestä, omanlaisestaan ylösnousemuksesta: kuin laukkaava hevonen / maa nousi hetkeksi kokonaan ilmaan.

ON MELKEIN IHMEENOMAISTA, miten vaivattomasti Sanna Karlström johdattaa lukijansa fyysisestä ja aineellisesta todellisuudesta jonnekin sen taakse, näkymättömiin ja silti voimakkaasti läsnä olevaan ja aistittavaan.

Fyysisenä olentona ihminen asettuu selkeästi osaksi luontoa ja sen kiertokulkua mutta on samalla jotain muutakin kuin maatuva ruumiinsa. Kokoelman runot eivät kuitenkaan ole hengellisiä, ne ovat henkisiä.

Kuolemateemastaan huolimatta Maanpäällinen osa puhuu ennen kaikkea elämästä. Karlströmin runot pohtivat ja kartoittavat elämisen olemusta, kokemusta ja tarkoitusta. Ne käsittelevät suuria kysymyksiä mutta tiiviisti, pienieleisesti ja suhteellisuudentajuisesti.

Ne kutsuvat lähelleen eivätkä vain käymään vaan oleilemaan.

Sanna Karlström. Kuva: Arto Wiikari/Otava