Joel Haahtela: Talvikappeli

 

Talvi freskomaalarin opissa 

Joel Haahtela: Talvikappeli. Otava 2026. 207 s.

Joel Haahtelan (s. 1972) tämänkeväistä Talvikappelia aloitellessa mieleeni muistui Anneli Kannon taannoinen Rottien pyhimys -teos (Gummerus 2021). Kirkkomaalauksia maalataan molemmissa, Kannon romaanissa Hattulan Pyhän ristin kirkkoon 1500-luvulla, Haahtelan Talvikappelissa Pohjois-Italiassa Mantovan seudulla sijaitsevaan pikkukappeliin 1300-luvulla.

Nopeasti Haahtela tempaa kuitenkin omiin maailmoihinsa. Sen verran pohjustin lukemistani, että kertasin ensin firenzeläisen mestarin Giotton (1267-1337) elämänvaiheita ja freskoja, joiden Haahtela on kertonut olleen romaaninsa taustavaikuttajia.

TALVIKAPPELIN MAALAUSURAKKA sijoittuu talvikuukausille 1348, jolloin Euroopassa riehuu rutto. Villakaupalla menestynyt ruhtinas on rakennuttanut maaseutuhuvilalleen kappelin ja haluaa sinne freskot, jotka käsittelevät Kristuksen viimeisiä päiviä. Kun freskomaalari apumiehineen saapuu paikalle, ruhtinas itse on Venetsiassa ja huvilaa asuttaa vain ruhtinatar Signora Marghareta palvelusväkineen.

Muusta maailmasta eristetty tila luo jo itsessään tietynlaisen irrallisen ja oudon ilmapiirin, ja salaperäistä tunnelmaa lisää, että ruhtinatar on sulkeutunut lähes näkymättömiin ja ollut vuosia puhumatta. Mystisintä on, että työtarjouksensa lopuksi ruhtinas on tiedustellut maalarin mielipidettä siitä, voiko ihminen saada syntinsä anteeksi rakentamalla kappelin.

Mitä ruhtinaalla on tunnollaan? Onko ruhtinattarella jotain tekemistä asian kanssa? Kuinka freskomaalarin työ muuttaa tilannetta? Ja tilanne maalaria?

Jänniteviritelmästä huolimatta ulkoinen juoni etenee hitaasti ja romaanissa tapahtuu varsin vähän. Maalaukset syntyvät verkkaisesti, ja päivät toistuvat hyvin samanlaisina. Tärkeintä ovatkin ihmiset, ihmissuhteet, tunteet ja tunnelmat, ja - Haahtelasta kun on kysymys - elämän ja sen tarkoituksen pohtiminen.

FRESKOMAALARIN HENKILÖKUVASSA on paljon samaa kuin Haahtelan edellisen romaanin Sielunpiirtäjän illan (Otava 2025) iäkkäässä ja varakkaassa hollantilaisessa maalarimestarissa. Talvikappelin kertoja on kuitenkin vasta keski-iässä ja hyvissä voimissa ja elää kiertävänä taiteilijana, joka arvostaa elämän yksinkertaisuutta ja vaatimattomuutta.

Maalarin "perheen" muodostavat hänen huollettavikseen ottamansa ja avukseen kouluttamansa orvot juutalaisveljekset Matteo ja Giovanni. Taiteilijan seuraajiksi heistä ei ole, mutta  kirvesmiehen ja muurarin työt heiltä sujuvat mallikkaasti. Samaa köyhää ja oppimatonta mutta uskollista ja ahkeraa työväkeä edustavat romaanissa myös mestarin nuoruudenrakastettu Laura ja huvilan keittiöväkeen kuuluva Paola, jonka sylistä koditon maalari löytää hetkeksi kodin.

Samoin kuin Sielunpiirtäjän illassa ajankuva avautuu jälleen elävänä ja vivahteikkaana. Maisemat hahmottuvat muutamin selkein vedoin, mutta henkilöidensä arkisissa toimissa kirjailija on yksityiskohtainen. Höyryävää lammaspapumuhennosta lusikoisi mielellään lukijakin, ja mestarin ja Paolan välinen arkinen sanailu tuo mukavaa keveyttä Haahtelan muutoin pääosin vakavasävyiseen kerrontaan.

Uskon asiat ovat vahvasti läsnä sekä freskotilauksen takia että ihmisten tuonaikaisen maailmankuvan vuoksi. Rutto pakottaa pelokkaan kansan turvautumaan mitä erikoisimpiin varotoimiin syyllisten etsinnästä pyhäinkuvakulkueisiin ja ristinmerkeistä monenmoisiin uskomuksiin ja taikakaluihin. Kun tieto ei kulje, mielikuvitus saa yhä enemmän temmellyskenttää.

MERKITTÄVIN TAPAHTUMAPAIKKA on kappeli. Mestarin työn vaiheet ja edistyminen käydään läpi seinäpinnan pohjustuksia ja värien etsimistä ja valmistusta myöten, mutta en pitkästy. Tuntuu, että samalla kun opin jotain freskomaalauksesta, juuri tähän kirjailija tähtää: kiireettömyyden ja ajattomuuden tunnelmaan. Ja sitähän minä Haahtelan pienoisromaaneista aina tavoittelen.

Maalatessaan kertoja muistelee vaiheitaan oman mestarinsa Filippon opissa ja miettii kuviensa tapahtumia ja ihmisiä. Pohdinnat lähtevät liikkeelle Raamatusta, mutta mietteet laajenevat yleispäteviksi ja tänäänkin ajankohtaisiksi.

Ihminen valmistautuu murhaamaan, vaikka rutto riehuisi, vaanii aina sopivaa hetkeä, pohdiskelee kertoja ja jatkaa ihmettelyään: Miksi maailmaa katsoessa tuntuu, että vahvat ovat Jumalan suojeluksessa, mutta heikot ja lapset saavat maksaa hinnan heidän puolestaan?

Romaanin henkilökuvista ja ihmissuhteista löydän kirjailijan psykiatritaustaa. Maalari pohtii Ihmisen Pojan julkista tunnustamista ja näkee tapahtumassa jokaisen ihmisen tarpeen tulla nähdyksi ja rakastetuksi, saada rohkaisua ja kiitosta. Sellaisen turvin tunnustettu jaksaa eteenpäin vaikeuksissakin ja oppii myös itse rakastamisen taidon.

Haahtelan romaanien lempeä ja inhimillinen ihmiskuva ja -käsitys eivät poista sitä, etteikö Talvikappelinkin henkilöillä olisi heikkoutensa. Heillä on kuitenkin pyrkimys hyvään. 

Viattomia, puoliksi ihmisen ja linnun kaltaisia sieluja löytyy erityisesti vähäosaisista, mutta puhtaimmillaan yksinkertainen lapsenkaltainen mieli näkyy romaanin veljesparissa, jonka elämää mestari katsoo kuin omaa kadonnutta nuoruuttaan. Kaivaten?

HAAHTELA ON ITSE LUONNEHTINUT romaaniaan arvoitustarinaksi, ja arvoituksellinen se on monellakin tapaa. Ruhtinasparin tuntoa painavia tapahtumia tihkuu lukijan tietoon vain huhuina, ja Signoran äänetön oleskelu kappelin hämärässä nurkassa freskojen edistymistä seuraamassa on lähes aavemaista.

Vähitellen alan aavistella, että jotain on myös maalarin tunnolla. Jo romaanin alussa hän miettii synnin kavaluutta, sen taitoa naamioida itsensä ja kulkea hyveellisyyden valepuvussa, ja kun hän esittää kappeleiden nousevan katumuksesta, tulee pakosta mieleen, että hänen freskonsa taitavat syntyä samasta lähteestä.

Syyllisyyden ja sovittamisen tematiikka on hyvin näkyvillä, mutta lisäksi tärkeää on tunnustaminen eikä vain aiemmin mainitussa vaan myös nöyrtymisen merkityksessä. Romaani ei puhu ripistä mutta osoittaa ihmiskohtaloillaan, että tuntoaan kalvavista teoista ei pääse eroon niitä piilottelemalla. Jotenkin ihmisen on löytääkseen itsensä tuotava julki häpeälliset tekonsa, paljastettava ne jollekulle.

Arvoituksellisuutta löydän myös romaanin kielestä ja tyylistä.

Vaikka fragmentaariset pikku luvut keskittyvät yleensä yhteen asiaan ja virkkeet ovat lyhyitä ja selkeitä, liikutaan hyvin monintulkintaisissa maisemissa valon ja hämärän rajoilla ja usein aforistisiin kiteytyksiin päätyen. Romaanin aihepiiri tarjoaa perustellun mahdollisuuden kristillisen symboliikan hyödyntämiseen, ja mm. leivän murtaminen ja siipirikon leivosen hoivaaminen saavat romaanissa näkyvästi sijaa.

MONET TALVIKAPPELIN AJATUKSISTA tuntuvat tutuilta Haahtelan aiemmista romaaneista. Edeltäjiensä tapaan freskomaalarikin elää jatkuvassa odotuksen tilassa ja miettii, mitä on tämän maailman takana. Tuonpuoleiseen hän tähyää myös maalauksillaan, joiden syntymisessä on jotain ilmestymisen kaltaista.

Samanlaista mystistä herkistymistä saa aikaan musiikki, Matteon laulu, ja vaikka romaani ei ota kantaa kirjallisuuteen, maalarin ajatukset taiteen tehtävästä on helppo sovittaa kirjailijan omiksi. Eikö taiteen kuin taiteen olennainen tehtävä olekin välitystehtävä ja taiteilijan jatkuva pyrkimys herättää eloon kuolleita tiloja.

Voi kuulostaa vaikealta, mutta Haahtelan romaanitaide on kirkasta, kaunista ja puhuttelevaa. Malttamattoman lukijan kirja Talvikappeli ei kuitenkaan ole. On astuttava sisään, asetuttava hämärään tilaan kuin Signora Marghareta ja keskityttävä vastaanottamaan rauhassa ja kiireettä freskomaalarin sanottavaa. Se kannattaa.

Joel Haahtela. Kuva: Marjo Tynkkynen/Otava