Harry Salmenniemi: Tulikristalli ja muita novelleja

 

Ansalankoja ja muita viritelmiä 

Harry Salmenniemi: Tulikristalli ja muita novelleja. Siltala 2026. 202 s.

Reittä pitkin uralla edennyt monilahjattomuus, joka aloitti käsittämättömillä runoteoksilla ja sekavilla novellikokoelmilla, kunnes eteni sietämättömiin perheromaaneihin. Nykyisin kirjoittaa ainoastaan perhearjen ihanuudesta, kurahaalareista ja hiekkaleikeistä. Tyypillisessä kohtauksessa ruuhkavuosia elävä isä etsii kypärämyssyä päiväkodin eteisessä.

Harry Salmenniemen (s. 1983) viidennessä novellikokoelmassa Tulikristalli tämän hetken eturivin kirjailijamme saavat sellaista kyytiä, että enpä muista moista lukeneeni. Kohdehenkilöiden huumorintaju on kuitenkin etukäteen varmistettu, ja kun syytettyjen penkillä istuu myös edellä kuvattu monilahjattomuus eli satiirikko Salmenniemi, oikeuteen asti tuskin edetään.

Lisää kierroksia "Silsaa"-novelliin tulee kirjailijakuvista, joissa Sanna Marin on Satu Rämö, Petteri Orpo Tommi Kinnunen, Laura Huhtasaari Laura Lindsted jne. Salmenniemen katkeroitunut novellihenkilö ei ole kuitenkaan tyytynyt kuvavalinnoissaan pelkästään näköisyyteen. Onkin hauska mietiskellä, missä kohdin poliitikkojen julkikuva korreloi kirpeiden kirjailijaruodintojen kanssa eli löytyykö vaikkapa Jaakko Yli-Juonikkaasta jotain Jani Mäkelää tai Markku Eskelisestä ripaus Lulu Rannetta.

Kirjailijuudesta kirjoitetaan kuitenkin nykyisin niin paljon, että kiinnostukseni aiheeseen uhkaa jo tyrehtyä, oli teksti kuinka lennokata  tahansa. Onnekseni Tulikristalli-kokoelma alkaa ja jatkuukin pitkään ihan toisenlaisilla makupaloilla. Tarjolla on novelleja taaperokuvauksista tuhonäkymiin ja ruumiin ylenpalttisista nautinnoista depressiotunnelmiin.

KOKOELMAN AVAAVAT LAPSIAIHEISET KERTOMUKSET. Ne tuovat välittömästi mieleen Salmenniemen viimeisimmät romaanit Sydänhämärä (2024) ja Valohammas (2025). Heti ensimmäinen novelli "Me hypimme lätäkössä" on kuin jatkoa Valohampaalle, ja ihastuttavan tutulta tuntuu myös puhumaan opettelevan "Kertojan" henkilökuva.

Jotain vierasta ja outoa perheidylliin kuitenkin pärskähtää, kun lätäkkö oli punainen ja höyrysi, ja kokoelman niminovellissa ulos mennään kypärät päässä ja kaasunaamarit kasvoilla. Dystooppisilla elementeillä edetään siis tässäkin kokoelmassa.

Monet novellien henkilöistä kokevat itsensä vieraantuneiksi. He toimivat ympäristöissään ja ihmissuhteissaan konemaisesti, ovat ohjailtavissa ja käytettävissä tai yrittävät pysytellä kyydissä huolestuneina mutta tahdottomina. Ollaan sitten Italiassa tai Tasmaniassa, ilmassa on epätoden tuntua, kummallista hiljaisuutta ja puhumattomuutta tai tyhjää replikointia.

Kun henkilöt joutuvat silmätysten luonnon kanssa, kohtauksissa on arvoituksellista uhkaa. Jo pelkkä lähimetsä voi olla ahdistava viidakko keskellä kaupunkia. Se voi tulla liian lähelle tai sitä on liian paljon. Italiassa vuorivuohi tuijottaa katsojaa kuin ei olisi tästä maailmasta, ja Tasmaniassa kengurut oleilevat ihmisten pihoilla riivaamassa heitä.

Epämukava tunnelma syntyy jo muutamalla huomiolla, mutta usein kirjailija vielä jatkaa epätoden kumulointia. Loppua on mahdoton arvailla etukäteen ja äkkiä tilannetta katsotaankin ihan uudesta kulmasta.

YHTEISKUNNALLISISSA NOVELLEISSA kritiikkiä saavat mm. työelämän hulluus ja nykymenoa säätelevä markkinahenkisyys.

"Torstai"-novellin Teams-palaverin keskustelijoiden puheessa Salmenniemen parodiointitaidot ovat huipussaan, ja "Tarkastelua"-novellin unelmayhteiskunnan satiirisessa esittelyssä jo nähtävissä olevat tendenssit ovat vihdoinkin toteutuneet. Polarisaatio on täydellinen.

Virtaviivaistetussa yhteiskunnassa on lakattu esittämästä, että rikkaat ja köyhät ovat samassa veneessä. Kaikilla on oma veneensä: rikkailla miellyttävä ja tyylikäs jahti, jonka kannella soi piristävä bilemusiikki, köyhillä pelastusvene, jolla he yrittävät rannattoman meren yli.

Salmenniemen aikuisia henkilöitä kohtaan tuntee harvoin sääliä. Jokin heissä kärsivinäkin hiertää. Liioitteluefektin paisuessa vetäydyn herkästi sivustakatsojaksi, huvittuneeksi ja/tai kauhistuneeksi tarkkailijaksi, ja tapahtumat vaikuttavat näytökseltä eivätkä todellisuudelta joka herättelisi.

Henkilöistä selkeimmin mieleeni jäivät "Dickpicin" hyökkäävän aktiivinen ja ovela naiskertoja ja "Miehistö"-novellin väsynyt ja stressaantunut poliisi. Humoristinen, perheonneaan julistava nainen on mainio poikkeus kokoelman melankoliamaisemissa (hänen miehensä onnea sopii kyllä epäillä), ja itsehillintänsä pettämistä pelkäävän poliisin tilitys on mustassa huumorissaankin ennen kaikkea kauhea ja puhutteva.

Minä olen ihan rättiväsynyt. Minä olen ihan raunio, olen koko yön selvittänyt muiden sotkuja, kuunnellut niiden riitoja ja törmännyt näköalattomuuteen ja typeryyteen, koko siihen kauhuarkeen ja väkivaltaan ja pelkoon. Ja sitten pitää olla yhtäkkiä isä ja jaksaa leikkiä ja iloita ja halailla lapsia - - , kuunnella lapsia kun  ne huutavat ja vaimoa kun se miettii jotakin ääneen.

Muistan jokin aika sitten katsoneeni dokumentin, joka saattaa hyvinkin olla pohjatekstejä aiemminkin hyödyntäneen Salmenniemen novellin taustalla.

SALMENNIEMEN NOVELLISTIIKKAAN aiemmin tutustuneelle Tulikristallissa on runsaasti tutunoloista, mutta minusta se tuntuu pelkästään mukavalta. Toisaalta missä tahansa kokoelmateoksissa harvoin kaikki tekstit ovat kiinnostavia ja lukijoilla on suosikkinsa. Tulikristallissa yksi mieleisistäni on novelli "Hämärän äänet".

Kokoelman monologeissa viestintä on useimmiten tiukan yksisuuntaista ja -äänistä, mutta "Hämärän äänissä" huomioni kiinnittyy sen kahden henkilöhahmon, kertojan ja hänen luonaan tilapäisesti yöpyvän Lauri-nimisen kaverin, väliseen vuorovaikutukseen. 

Novellin alussa miehet laittavat päivän päätteeksi ruokaa. Ruuanlaitto pikkutarkkoine ja tärkeilevine yksityiskohtineen kuuluu Salmenniemen satiirin vakiokohtauksiin, mutta sillä on novellissa myös pohjustava tehtävänsä. Ruokailu on kiertotie päästä käsiksi yövieraan todelliseen elämäntilanteeseen, työuupumukseen ja masennukseen.

Depression yhteiskunnallisiakin syitä raotellaan, mutta kiinnostavinta on seurata molemmille kiusallisen keskustelun etenemistä, tarkata kuuntelijan ja purkautujan taktiikoita ja niiden alta avautuvaa informaatiota. Tarina vaikuttaa etenevän varsin realistisesti, kunnes ruokailun jälkeen lähdetään iltakävelylle.

Pysähdyn huomaamattani. Selässä tuntuu jokin, kuin käsi ja menee sitten pois. Tuuli hengittää niskaan. Siinä se on, poikkeama, joka pysäyttää ja jää häiritsemään, ja kun luen novellia uudelleen, samanlaisia salaperäisiä vihjeitä löytyy muitakin. Taidan joutua tarkistamaan tulkintaani...

Olen jälleen kerran Harry Salmenniemen kertomataiteen ansassa, eikä minulla ole mitään kiirettä päästä vapaaksi.

Harry Salmenniemi. Kuva: Mikko Vähäniitty