Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa

 

Riisivanukas ja totuuden hetki 

Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa (Bröd och mjölk, 2022). Suom. Laura Kulmala. Gummerus 2024. 267 s.

Ruskistunut pinta oli kuin ohut nahka pehmeän sisuksen päällä. Se halkesi, kun työnsin veitsen vanukkaaseen. Leikkasin ensin tyttärelleni ja sitten itselleni. Nappasin haarukallani oitis pikku palasen ja työnsin sen suuhuni. Tyttäreni katseli minua, kun aloin syödä, ja tunsin riisivanukkaan haalean lämmön leviävän sisälleni.

Karolina Ramqvistin (s. 1976) muistelmateoksen Leipää ja maitoa minäkertoja asuu tyttärensä kanssa kahden. Tytär on päiväkodissa, ja kertoja on päättänyt valmistaa hänelle isovanhempiensa herkkuruokaa riisivanukasta. Kertoja kuvittelee, miten ihastunut tytär on yllätyksestä, mutta kun tyttö ei suostu edes maistamaan vanukasta, äiti menettää malttinsa ja ruokailusta tuleekin katastrofi.   

Samantyyppisiä kohtauksia on varmasti näytelty jokaisessa lapsiperheessä. Ramqvistin muistelmassa kuvattu tapahtuma on kuitenkin käänteentekevä. Se herättää kertojan tiedostamaan, millainen rooli ruualla on ollut koko hänen siihenastisen elämänsä ajan.

Ramqvistin teos rakentuu kokonaan ruuan, sen laiton ja syömisen varaan. Mutta vaikka syömisestä puhutaan kirjassa joka sivulla, en lainkaan pitkästy. Kertojan ruokamuistot panevat minutkin muistelemaan omiani, ja samalla kertojan ruokasuhteessa piilevä jännite paisuu kuin liinan alla oleva taikina. 

TARINALLISUUDESSAAN LEIPÄÄ JA MAITOA muistuttaa romaania, vaikka se on luokiteltu muistelmaksi. Se tarkastelee äitejä ja tyttäriä neljässä sukupolvessa, mutta siinä määrin kertoja keskittyy omaan lapsuuteensa ja kasvuunsa, että juuri tuota pientä tyttöä voi hyvin pitää kirjan päähenkilönä. Tärkeimmiksi sivuhenkilöiksi nousevat hänen mummunsa, yksinhuoltajaäitinsä ja toisessa maassa asuva, vieraaksi jäänyt isänsä.

Kertojan vanhin ruokamuisto mandariinien ylensyönnistä on heti selkeä vihje jonkinlaisista ongelmista. Sen kuitenkin unohtaa, kun kertoja alkaa muistella mummunsa keittiöaskareita ja paistoksia. Kuvaukset ovat niin lämpimiä ja vahvan aistimellisia, että tuntuu, kuin tytön elämä olisi pelkkää pullantuoksuista idylliä.

Kirjailija näyttää, kuinka suhtautumisemme ruokaan ja syömiseen on aina hyvin emotionaalista. Lapsuudessaan puutetta kärsineelle mummulle ruuan laittaminen ja tarjoaminen on tapa osoittaa rakkautta, ja onnellisimmillaan hän on nähdessään ruuan maistuvan. Kokemuksesta tiedän isoäitien käyttäytyvän edelleen samantapaisesti. Lastenlasten vierailuista tehdään muistiin painuvia hetkiä vakioherkkuja tarjoilemalla.

Kertojan kiireiselle äidille syöminen on asia, joka on vain jotenkin hoidettava. Suuri valkoinen ruokapöytä on kaikkea muuta kuin kodikas, kun sen ääressä istuu aamupalalla  pieni vaitonainen ihminen, mutta pahinta on, kun tiskipöydälle ilmestyy joskus iltapäivällä lautasellinen sokeroituja lettuja. Se tietää tytölle pelottavaa iltaa yksin ja ikävässä.

Opettaako äiti tietämättään lapsensa lohduttautumaan ruualla? Näinkö me kaikki toimimme, kun yritämme liennyttää lapsen mielipahaa ja/tai omaa syyllisyyttämme? Onko se oikein vai väärin, järkevää vai peräti vaarallista? Joudun miettimään omaakin käytöstäni.

ISÄN LUONA TILANNE on toisenlainen mutta yhtä hankala. Isän hienossa kodissa epävarma tytär tekee kaikkensa ollakseen moitteeton ja hyväksytty. Söin niin varovasti kuin pystyin, koska en halunnut tiputtaa ruokaa syliini enkä saada tahroja suupieliini. Pyyhin vähän väliä suuni lautasliinan kulmaan ja laskin aterimet silloin tällöin lautaselle ja lepuutin käsiäni sylissä. Lopulta tyttö on niin jännittynyt, että oksentaa.

Syömisestä voi siis tehdä ongelmallisen myös pelko vääränlaisesta käyttäytymisestä. Silloin ei pysty nauttimaan edes mieliruuistaan. Pahinta kuitenkin on, jos pelkonsa vuoksi vetäytyy kokonaan julkisesta ja/tai seurassa syömisestä ja syö sitten suruunsa yksin ahmimalla.

Muistojensa myötä Ramqvist pääsee tarkastelemaan luontevasti hyvin monenlaisia kulttuurisia ruokaan ja ruokailuun liittyviä sääntöjä ja oletuksia, hyödyllisiä ja hyödyttömiä tai peräti hankalia.

Vaikka kirjassa ei kukaan varsinaisesti hienostele tarjoiluillaan, välistä aistin äärimmäisen tarkoissa raaka-aineiden, valmistuksen ja kattauksen kuvauksissa jonkinlaista koketeerausta. Ymmärrän, että esteettisyys ja maistuvuus ovat emännän tapa osoittaa ruokailijoille arvostustaan ja välittämistään, mutta onkohan mukana aina ripaus myös inhimillistä tarvetta olla pidetty ja saada kehuja.  

Myöhemmin kertoja miettii itsekin ruokasuhteensa mutkikkuutta: Ruoka merkitsi minulle lukemattomia asioita. Fyysisellä nälällä oli osansa, mutta jonkin muun nälkä ja tarve oli sitäkin suurempi. Olin tottunut täyttämään kaikki tarpeeni ruoalla, ja syömisen vaikutukset olivat tunkeutuneet jo niin syvälle, etten enää hahmottanut mistä oikeastaan oli kyse.

LEIPÄÄ JA MAITOA on sikäli merkillinen kirja, että toisaalta se vie mukanaan maku- ja tunnemaailmaansa niin, ettet huomaakaan. Toisaalta harhauduin vähän väliä miettimään omaa ruokasuhdettani ja makumuistojani ja pohtimaan nykypäivän ruokakulttuuria.

Kirjailijan kuvaukset lapsuusvuosiensa yksinäisyydestä ja peloista ja niiden ruualla kesyttämisen yrityksistä ovat liikuttavia. Samalla mietin, millaisia ovat lasten ruokapöydät tämän päivän Suomessa. Entä millaista on elää nuoruuttaan nykyisten kauneusihanteiden, eettisten vaatimusten ja rajattoman ruokamainonnan ristivedossa? 

Tulee ikävä äitiä. Hänen punaruutuista esiliinaansa, uunissa kypsytettyä, rapeakuorista ruis-puolukkapuuroa, omatekoisia kaalikääryleitä ja muusia ja jo käytävällä vastaan leyhähtävää munkkirasvan tuoksua, lasteni sokerisia sormia ja suupieliä. Saa syödä niin monta kuin jaksaa. Loput pakataan mukaan.

Karolina Ramqvist tekee ruuasta taidetta kuin Michelin-tähdellä palkittu keittiömestari. Tarjolla on sopivassa suhteessa suolaista ja makeaa, kirpeää ja samettisen pehmeää. Bon appétit!

Karolina  Ramqvist. Kuva: Thron Ullberg