Juha Seppälä: Rintalaa lukiessa

Mistä hän puhuu? - Juha Seppälä Paavo Rintalan tuotannon äärellä  

Juha Seppälä: Rintalaa lukiessa. Siltala 2024. 188 s.

Hänellä on hirvittävän laaja ja epätasainen tuotanto. Vähän väliä - -[hän] saarnaa, vie kertojalta suunvuoron, käyttäytyy huonosti. Hän on vanhakantainen, raamatullinen ja keskiaikainen kirjailija. Hän puhuu perheyhteydestä, köyhyydestä, yksinkertaisesta elämästä ja Jumalasta. Hän puhuu kauneudesta. Hän tavoittelee kosketusta pyhään. Mistä hän puhuu?

Juha Seppälä (s.1956) kertoo tuoreessa esseekirjassaan Rintalaa lukiessa kiinnostuneensa Paavo Rintalasta (1930-1999) jo opiskeluaikanaan. 1980-luvulla kirjailijat aloittivat yhteydenpidon, joka kesti Rintalan kuolemaan saakka. Ikäero oli suuri, mutta kirjailijat olivat samanhenkisiä ja arvostus oli molemminpuolista.

Alkusanoissaan Seppälä luonnehtii teostaan väljän esseistiseksi, ei tieteelliseksi. Rintalan henkilöhistoriaa tulee esiin vain sen verran, kuin hänen fiktiivisistä teoksistaan, kirjeistään ja puhelinkeskusteluistaan on sitä luettavissa.

Osa Seppälän esseekirjan teksteistä on jo aiemmin julkaistu eri yhteyksissä. Niinpä muutama niistä ei kiinnity kokonaisuuteen ihan saumattomasti. Mutta kiinnostavia ne ovat ja laajentavat teoksen tarjoamaa kuvaa kirjailijasta, jonka sanottavaa soisi tämänkin päivän lukijoiden kuuntelevan.

KUN PUHUU RINTALASTA, on puhuttava Jumalasta, kirjoittaa Seppälä ja tarkentaa: Rintalalle ja hänen kaltaisilleen uskonnollisuus on sitä, että ihminen on tietämätön ja yksin tyhjyytensä ja vierautensa tilassa mutta kaikesta huolimatta ryskyttää pimeän ovella.

Juuri tuosta pimeän ovella ryskyttämisestä tuntuu olevan Rintalan tuotannossa koko ajan kyse. Kirkko, kristillisyys ja henkilökohtainen Jumala-suhde eivät Rintalaa kiinnosta, mutta kristillisyydestä kumpuavaa traditiota hän kuljettaa mukanaan koko kirjailijanuransa ajan, ja hänen tuotantonsa pohjavirtana on Seppälän mukaan jatkuva kaipaus irrationaaliin, näkymättömään todellisuuteen.

Erilaiset messiaaniset hahmot ovat Rintalan tuotannon vakiohenkilöitä. Itsensä kanssa kilvoittelijoista kiinnostavimmaksi Seppälä nostaa Sissiluutnantin (1963) Erkki Takalan, Camus'n Sivullisen suomalaisen vastineen.

Saattaa olla äkikseltään yllättävää, että Seppälä luonnehtii ilmestyessään sotakirjana luettua ja moraalittomaksi julistettua Sissiluutnanttia sakraaliksi kirjaksi ja vertaa sen kaukopartiomiehiä myyttisyydessään haltiaolentoihin. Mutta kun Seppälän todistelujen jälkeen lukee romaanin pitkästä aikaa uudestaan, huomaa päivityksen olevan paikallaan.

Seppälä tiivistää: Todellinen taistelu käydään Takalan sisällä Jumalan ja Perkeleen välillä. Takala yrittää säilyttää sielunsa puhtauden uhraamatta sitä valheellisiksi kokemiensa ulkokohtaisten, ideologisten tarkoitusperien hyväksi. (Siinä tiivistyy elämän ajaton, keskeinen dilemma.) Ja siinä vaikuttaa olevan Rintalan elämän ja työn pääteema.

KUN PUHUU RINTALASTA, on puhuttava myös isästä ja "isästä". Isäkysymys on Seppälän esseekirjan toinen näkyvä teema, tai paremminkin edellisen alateema.

Rintala menetti talvisodassa isänsä ja kotinsa, ja menetysten aiheuttamat yksinäisyys ja ahdistus ovat olleet olennainen osa Rintalan kirjailijuutta. Seppälä osoittaa kirjailijan henkilöhahmojenkin olevan yksi toisensa jälkeen isättömiä.

Rintalan symbolikielessä "isä" kuitenkin edustaa Seppälän mukaan myös jotain tuonpuoleista ja koskemattomissa olevaa ulottuvuutta, ja jonkinlaista isän ideaalia Rintala itsekin kertoo tavoitelleensa mm. Sodan ja rauhan äänissä (1967). Rintalan toiminta Rauhanpuolustajissa lienee liitettävissä samaan pyrkimykseen, vaikka tuo vaihe päättyikin pettymykseen.

Seppälän mukaan oma isyys ja lapset olivat Rintalalle selvästi tärkeitä. Vilho Lammen taiteilijakohtaloon nojaavasta Jumala on kauneus -romaanista (1959) kirjoittaessaan Seppälä huomauttaa romaanin päähenkilön ja kirjailijan henkisestä sukulaisuudesta, joka näkyi mm. suhtautumisessa lapsiin:

Myös Rintalalle lapsuus on merkinnyt välitöntä ja puhdasta mieltämistä, pilaantumattomuutta, jota aikuisuuden kokemukset tai sosiaaliset tottumukset eivät ole ehtineet liata. Luen: jotain menetettyä mutta silti edelleen tavoiteltavaa, ehyttä, vilpitöntä, aitoa ja tutulta tuntuvaa kuin paistinperunoiden tuoksu tai esseistille itselleen mummolan leipien lämpö ja kuoren miellyttävä karheus.

Seppälä ja Rintala komppaavat toisiaan: merkityksellisin löytyy arjesta, yksikertaisista asioista ja tavallisten esineiden kauneudesta, kyvystä havaita ne ja tehdä niistä taidetta.

VAIKKA SEPPÄLÄN ESSEETEOKSESSA on vain vajaat kaksisataa sivua, siinä on runsaasti sulateltavaa. Aiheiden ja teemojen lisäksi kirjoittaja tarkastelee Rintalan tuotannossa tapahtuneita muoto- ja tyylimuutoksia.

Kun kirjailija vaihtoi mm. Pojat-romaanissaan (1958) toteuttamansa perinteisen kerronnan 1960-luvun lopussa dokumentaariseksi/puolidokumentaariseksi, muistan vaikuttuneeni erityisesti Leningradin kohtalosinfoniasta (1968). Jälkeenpäin tuo uudenlaiseksi Rintalaksi mieltämäni vaihe osoittautui kuitenkin vain väliasemaksi matkalla viimeisen kauden teoksiin, joista itseäni puhuttelivat erityisesti Minä, Grünewald (1990) ja Aika ja uni (1993).  

Rintalan viimeisen kauden teoksista Seppälä puhuu nimellä intertekstuaalinen proosa. Siinä Rintala risteyttää kirjallisia henkilöitä - yhtä lailla kirjailijoita kuin heidän luomiaan fiktiivisiä ihmishahmoja, aikatasoja ja miljöitä niin, että kirjallisuudentutkijatkin olivat ihmeissään.

Hän sulauttaa itsensä ja henkilöhistoriansa osaksi fiktiivistä historiaa ja fiktioiden todellisuutta. Hän on yhtä aikaa monta ja koko ajan läsnä - ja samalla irti sietämättömäksi kokemastaan nykytodellisuudesta. Näin Seppälä Rintalaa tulkitsee.

SEPPÄLÄ KIRJOITTAA KIRJAILIJAYSTÄVÄSTÄÄN ja hänen tuotannostaan rehellisen tuntuisesti. Hän tunnistaa ja tunnustaa Rintalan tuotannon heikkoudet ja vahvuudet ja pyrkii ennen kaikkea ymmärtämään kohdettaan. Kirjasta huokuu yhteenkuuluvuus ja myötämieli, mutta teoksen loppuun asti, viimeisiä yhteydenpitoja myöten, esseisti pysyy tyynen asiallisena. 

Rintalaa lukiessa herättää ja hämmentää. Innostuin tarjolla olevista tiedoista ja näkemyksistä. Samalla hämmennyin siitä, miten pinnallisesti ja ymmärtämättä olen Rintalan teoksia vuosien saatossa lukenut. Rintalan elämänmittaisesta kamppailusta lukiessaan joutuu katsomaan taakseen mutta myös ympärilleen.

Seppälän Rintalaa lukiessa panee miettimään, mitä kirjallisuudelta sopisi tänäkin päivänä odottaa ja mitä siltä voi parhaimmillaan saada.

Juha Seppälä. Kuva: Laura Malmivaara