Markku Envall: Rajan kahta puolta

 

Miltä omakehu haisee ja muita ihmisenkokoisia kysymyksiä    

Markku Envall: Rajan kahta puolta ja muita esseitä. WSOY 2024. 232 s.

Markku Envallin (s. 1944) aforismit ja esseet ovat aina olleet mieluista luettavaani. Rajan kahta puolta on Envallin kymmenes esseekokoelma, ja nautin siitä kuin vanhan tutun seurasta. Melkein kuulen puhujan, kun hän tarinoi aluksi kirjallisuusaiheista ja sitten erilaisista elämäämme kuuluvista ilmiöistä.

Kevyt alkupala kirjallisuutta käsitteleviin esseisiin on Tuoli ja lamppu. Siinä kirjoittaja tarkastelee ensin lukemisnautintoon vaikuttavia ulkoisia tekijöitä ja sitten itse lukemiseen liittyviä ilmiöitä.

Lukemisen kuninkuuslaji on tietysti painetun kirjan lukeminen. Siihen verrattuna lehdenluku on kuin kävisi ruotsinlaivan buffetissa, jossa maistelee haarukan ja lusikan kärjellisen jokaisesta vadista ja kulhosta. Kirjoittaja tähdentää, että lehtijutuilla on kyllä tehtävänsä ja arvonsa, mutta ne vaihtuvat ja unohtuvat nopeasti.

Hyvä romaani tempaa mukaansa, ja mielikirja tai -kirjailija ja klassikkoteos pitävät otteessaan paljon pitempään kuin lukemisen ajan. Envall aloittaa todistelunsa Shakespearen Timon Ateenalaisesta ja jatkaa siitä Daniel Defoen, Joseph Conradin ja Graham Greenen kautta Ian McEwaniin. Juhanin Ahon Juhaa käsittelevästä esseestä irtoaa kokoelman otsikko, ja lyriikkamme klassikoista mukaan pääsee Aaro Hellaakoski.

ESSEET OVAT NOIN KYMMENSIVUISIA, ja kirjoittaja keskittyy niissä yhteen teemaan tai aiheeseen. Kirjailijat eivät ole ihan tätä päivää, mutta onnistunut essee tarjoaa vanhastakin jotain kiinnostavaa.

Joseph Conradin tuotantoon vain suppeasti ja kauan sitten tutustuneena olen uuden havainnon äärellä, kun Envall yhdistää kirjailijan käsitykset ihmisluonnosta "meri hyvä - maa paha" -dualismiin. Yksinoloa käsittelevää esseetä Eristys luen huvittuneena: mitä kaikkea kirjallisuudentutkija kaivaakaan esiin Robinson Crusoen rantahiekasta löytämästä jalanjäljestä!

Osaava esseisti virittää lukijalleen ansan, jota on mahdoton kiertää. Kun Envall esittelee Greenin tuotannosta kestosuosikkinsa Hiljainen amerikkalainen, olen valmis tarttumaan romaaniin, vaikka luulin saaneeni jo tarpeeksi sotakirjoista, ja kirjoittajan eritellessä McEwanin teosta Lapsen oikeus kadun tosissani vuosien takaista tyhmyyttäni ohittaa romaani muka liian kokeellisena.

Kuolematematiikalla on Envallin kokoelmassa näkyvä osuus, ja miksei olisi jo kirjoittajan ikävuosia ajatellen. Kirjan osastot päättyvät esseisiin Kuolema ennen kuolemaa I ja II, joista edellisessä Envall tarkastelee Aaro Hellaakosken kuolema-aiheisia runoja ja jälkimmäisessä kuolemaa vanhenemisen päätepisteenä.

Hellaakosken kuolemarunoissa Envallia kiinnostavat erityisesti niiden sisältämät onnen ja kiitollisuuden välähdykset. Vaikka luonnontieteilijä Hellaakoskelle ihminen on osa luontoa, muusta luomakunnasta ihminen eroaa suhtautumisessaan kuolemaan. Vain ihmisellä on halu ja kyky hapuilla katoavaisuutensa taakse - ja kiittää. Mutta ketä/mitä ja mistä? 

Hyvä lyyrikko ja hyvä esseisti pakottavat myös lukijansa aivotyöhön. 

KIRJAN TOISEN OSAN AIHEET ovat abstraktimpia: Häpeä, Syyllisyys, Kiitos, Kauneus, Laiskuus, Vapaus, Vanhuus. Pohdiskelua kuitenkin keventävät ja havainnollistavat esseistin henkilökohtaiset muistot ja kokemukset. 

Lyhyet otsikot ovat kuin lähtölaukaus aiheen monenkirjavaan tarkasteluun. Esseessä Kiitos kirjoittaja lähtee liikkeelle kouluaikaisesta anekdootista, pohjustaa aihetta kieliopillisesti ja kristillisesti, laajentaa sitä kiitollisuuteen ja kiittämättömyyteen ja poimii vielä aineistoa antiikista, kansanperinteestä ja kirjallisuudesta. Vasta sitten syvennytään toden teolla pohtimaan kiitoksen ja kiitollisuuden olemusta.

Niinpä esseen loppuun päästyäni olenkin täysin vakuuttunut siitä, että kiitos on tarkan paikan sana. Ei sen kanssa pidä löysäillä. Eikä muutenkaan kielenkäytön kanssa.

Aforismien asiantuntijana Envall hallitsee tehokkaan sanankäytön, ja se näkyy myös esseissä:

Laiskuus on työnteon vastatila, johon voi lunastaa oikeuden työn velvollisuuden kautta. Se on kauneuden, hartauden ja rakkauden kaltainen asiaintila, sekin edellyttää vastakohtansa. Jos kaikki on työtä, ei mikään ole. Jos kaikki on kaunista, ei mikään ole.

Lukijaystävällisiä esseistä tulee tiiviiden ja väljempien tekstiosuuksien vuorottelulla. Välillä keskityn tiukasti puhujan johtopäätöksiin, välillä eläydyn hänen kokemuksiinsa, ja niitä myöten päädyn usein omillekin teilleni.  

KOKOELMASSA ON TOKI myös vähemmän kiinnostavia esseitä. Mutta vaikka joku teksteistä tuntuu arkipäiväiseltä ja joku toinen sopii huonosti kirjan tematiikkaan, kokonaisuudessaan Rajan kahta puolta on kovasti makuuni.

Pidän Envallin salavihkaisesta ironiasta, kun hän vaikkapa esseessä Vanhuus kirjoittaa: Vanhuudessa ilot eivät lopu mutta pienenevät. Se ei paljon haittaa, koska pienet voivat tuntua suurilta. Mutta nautin myös hänen nykyilmiöihin kohdistuvasta avoimesta kritiikistään ja kielikuvistaan.

Esimerkiksi omakehusta esseisti kirjoittaa: Omakehu on palautettu kunniaan, nyt jokaisen on osattava "promota" itseään. - - Nykykulttuurissa elää rinnan vaatimattomuuden vanha ihanne ja kerskunnan uusi pakko. Omakehu haisee edelleen, mutta on kasvava joukko tilanteita, joissa se haisee parfyymeilta.

Ikä antaa perspektiiviä ja auttaa hyväksymään ihmisen osan ja ajatusten vähäpätöisyyden ajan jatkumolla. Esseisti ei kuitenkaan anna sen estää häntä jatkamasta työtään tyynenä ja kiitollisena niin kauan, kuin se on mahdollista. Toistaiseksi on - ja lukija on tyytyväinen. 

Markku Envall. Kuva: Pertti Nisonen