26. syyskuuta 2017
Antti Tuuri: Tammikuu 18. Otava 2017. 220 sivua.
Antti Tuuri on kirjoittanut kansalaissodan tapahtumista jo romaaneissaan Kylmien kyytimies (2007) ja Surmanpelto (2008). Tuurin uusin romaani Tammikuu 18 liittyy Kylmien kyytimiehen tavoin mittavaan Äitini suku -romaanisarjaan. Kylmien kyytimiehen ja Ikitien päähenkilö Jussi Ketola vilahtaa myös uudessa romaanissa, mutta keskushenkilönä ja kertojana on tällä kertaa aivan toinen ja toisenlainen sukulaismies ylistarolainen rakennusmestari Ahto Sippola.
Dokumentteihin perustuva Tammikuu 18 kertoo vuodenvaihteen tapahtumista Ylistarossa ja sen ympäristössä Suomen julistauduttua joulukuun alussa 1917 itsenäiseksi. Senaatin pyynnöstä huolimatta venäläiset joukot pysyttelivät yhä varuskunnissaan, ja esimerkiksi Pohjanmaalla heitä oli nelisentuhatta hyvin aseistettua miestä.
Operaatiota venäläisten aseista riisumiseksi valmisteltiin suojeluskunnissa jo pitkin syksyä. Avuksi saatiin Saksassa jääkärikoulutuksessa olleita nuoria innokkaita miehiä, ja Vimpeliin ja Vöyriin päätettiin perustaa sotakoulu.
Tammisunnuntaina, tarkalleen ottaen tammikuun viimeisen sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, 1918 sadat suojeluskuntalaiset lähtivät Mannerheimin käskystä liikkeelle Vaasassa, Ylistarossa, Ilmajoella, Lapualla ja Seinäjoella. Koulutus oli vielä puolitiessä ja aseita huolestuttavan vähän, mutta varuskuntien valtaaminen sujui melkein vastarinnatta.
Kun punakaarti oli samana viikonloppuna ottanut vallan käsiinsä Helsingissä, pohjalaisjoukot suuntasivat venäläisiltä takavarikoitujen aseiden turvin ja Vaasaan siirtyneen senaatin nimissä kohti etelää. Alkoi kansalaissota.
TAMMIKUU 18 sisältää runsaasti yksityiskohtaista historiantietoa ja vilisee tarkkoja paikkojen, ajankohtien ja ihmisten nimiä, mutta kun Tuuri tarkastelee tapahtumia päähenkilönsä näkemysten ja osallisuuden läpi, historiasta tulee ihmisen kokoista ja näköistä. Näin tämä ihminen teki ja koki historiaa eräänä merkittävänä pakkastalvena Etelä-Pohjanmaalla.
Tuuri tarkentaa ja elävöittää Sippolansa henkilökuvaa vähin erin, mutta suojeluskuntapäällikkö on alusta alkaen henkeen ja vereen isänmaan asialla, jämerä isäntä ja itsenäisyysmies. Osaavan ja menestyneen miehen takana ja usein myös näyttävästi vierellä on samanmielinen vaimo, joka on aina valmis kestitsemään neuvonpitoon tulevia aateveljiä eikä koskaan toppuuttele miestään tämän lähtiessä hoitamaan isänmaallisia tehtäviään.
Avioparin keskinäistä suhdetta Tuuri kuvaa aiemmissakin romaaneissaan ominaisella asiallisuudella ja lämmöllä. Myös lapset ovat isälle rakkaita, mutta tytöt ovat tietysti vain tyttöjä ja ainoastaan pojasta puhutaan nimellä.
Samanlaisia inhimillisiä asenteita heijastelevat Sippolan kommentit hänen rakennuttamistaan rakennuksista; ne on ihan pakko tunnustaa tekemikseen, kun kehuja tulee senaattoria myöten. Mestarin itsetunto on huvittavasti kohdillaan myös hänen esiintyessään kansanjoukon edessä:
Ensin vaikenivat huutajat portaiden edessä ja tiellä, ja kun näin, että ääneni kantaisi niitten yli, huusin uudelleen hiljaisuutta. Nyt vaikenivat jo meijerin pihassa seisojat, mutta jokisillalta päin kuului vielä huutoa. Kolmas huutoni kantoi sillalle ja joen yli, ja tuli aivan hiljaista: kuulin kuinka Kyrönjoki kohisi myllykosken uomassa, joka ei koskaan jäätynyt.
PÄÄAIHEEN DRAMAATTISUUDESTA ja perusvirityksen vakavuudesta huolimatta Tuuri näkee tapahtumissa ja kohtauksissa tämän tästä myös hullunkurisia ja naurettavia puolia. Ihmisillä on heikkoutensa, joille ei voi kuin hymyillä vinosti, ja jos tekemisillä on mahdollisuus mennä pieleen, niin todennäköisesti niin tapahtuu.
Heikompiluonteisen innostus tahtoo huuhtoitua kurkusta alas kesken suurten isänmaallisten tehtävien, ja hyvässä tarkoituksessa toteutettu sabotaasi suistaa hankeen ihan väärää väkeä. Luonto ja pakkanen tekevät nekin tepposiaan, ja tilanteita sekoittaa myös tietämättömyys.Välillä meno muuttuu suorastaan absurdiksi.
Mannerheimin, Venäjän armeijassa ikänsä palvelleen tuntemattoman hurrin, käskyjä ei ensin kukaan haluaisi ottaa tosissaan, ja kun lopulta alkaa tapahtua, rukoushuoneelle majoittunutta venäläisten kuularuiskukomppaniaa vastaan marssitaan pelkät heinäseipäät käsissä.
PASIFISMIN AATE vilahtaa tässäkin romaanissa, mutta ei ole samalla tavalla esillä kuin monissa muissa Tuurin teoksissa. Sen sijaan olen huomannut romaania luettavan kunnianosoituksena Suomen itsenäisyyden taanneiden päättäväisten, rohkeiden ja näkemyksellisten ihmisten ponnisteluille.
Minusta Antti Tuuri pysyttelee kuitenkin myös uudessa romaanissaan lähinnä tarkkailijana, ts. puolueettomana historiallisten tapahtumien tutkijana ja esittelijänä, ja kirjailijana.
Tuuri kirjoittaa meille ihmisistä eikä sankareista, vaikka ihmiset joskus tieten tai vaistonvaraisesti käyttäytyvätkin ihailtavasti ja kaukaa viisaasti. Tulevaisuudestaan heillä ei ole tietoa, pelkkiä toiveita ainoastaan.
Lopun arkisen kaunis lumisade on vaikuttava metafora ja vastaisia tapahtumia ajatellen puhtaudessaan järkyttävä:
Lumi leijaili alas suurina hiutaleina. Niitä jäi Bergmanin olkapäille ja hatunlierille ja minunkin vaatteilleni ja karvalakilleni. Pihassani pudistelin lumet omilta ja Bergmanin harteilta ja menimme sisään.
On kiinnostava nähdä, millainen tulee Antti Tuurin käsikirjoitukseen perustuvasta tammisunnuntaita käsittelevästä Suomi 100 -dokumentista.
Eteläpohjalaiset isänmaan asialla
Antti Tuurin romaani kansalaissodan alkuvaiheista huipentuu tammisunnuntain tapahtumiin
Antti Tuuri on kirjoittanut kansalaissodan tapahtumista jo romaaneissaan Kylmien kyytimies (2007) ja Surmanpelto (2008). Tuurin uusin romaani Tammikuu 18 liittyy Kylmien kyytimiehen tavoin mittavaan Äitini suku -romaanisarjaan. Kylmien kyytimiehen ja Ikitien päähenkilö Jussi Ketola vilahtaa myös uudessa romaanissa, mutta keskushenkilönä ja kertojana on tällä kertaa aivan toinen ja toisenlainen sukulaismies ylistarolainen rakennusmestari Ahto Sippola.
Dokumentteihin perustuva Tammikuu 18 kertoo vuodenvaihteen tapahtumista Ylistarossa ja sen ympäristössä Suomen julistauduttua joulukuun alussa 1917 itsenäiseksi. Senaatin pyynnöstä huolimatta venäläiset joukot pysyttelivät yhä varuskunnissaan, ja esimerkiksi Pohjanmaalla heitä oli nelisentuhatta hyvin aseistettua miestä.
Operaatiota venäläisten aseista riisumiseksi valmisteltiin suojeluskunnissa jo pitkin syksyä. Avuksi saatiin Saksassa jääkärikoulutuksessa olleita nuoria innokkaita miehiä, ja Vimpeliin ja Vöyriin päätettiin perustaa sotakoulu.
Tammisunnuntaina, tarkalleen ottaen tammikuun viimeisen sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, 1918 sadat suojeluskuntalaiset lähtivät Mannerheimin käskystä liikkeelle Vaasassa, Ylistarossa, Ilmajoella, Lapualla ja Seinäjoella. Koulutus oli vielä puolitiessä ja aseita huolestuttavan vähän, mutta varuskuntien valtaaminen sujui melkein vastarinnatta.
Kun punakaarti oli samana viikonloppuna ottanut vallan käsiinsä Helsingissä, pohjalaisjoukot suuntasivat venäläisiltä takavarikoitujen aseiden turvin ja Vaasaan siirtyneen senaatin nimissä kohti etelää. Alkoi kansalaissota.
TAMMIKUU 18 sisältää runsaasti yksityiskohtaista historiantietoa ja vilisee tarkkoja paikkojen, ajankohtien ja ihmisten nimiä, mutta kun Tuuri tarkastelee tapahtumia päähenkilönsä näkemysten ja osallisuuden läpi, historiasta tulee ihmisen kokoista ja näköistä. Näin tämä ihminen teki ja koki historiaa eräänä merkittävänä pakkastalvena Etelä-Pohjanmaalla.
Tuuri tarkentaa ja elävöittää Sippolansa henkilökuvaa vähin erin, mutta suojeluskuntapäällikkö on alusta alkaen henkeen ja vereen isänmaan asialla, jämerä isäntä ja itsenäisyysmies. Osaavan ja menestyneen miehen takana ja usein myös näyttävästi vierellä on samanmielinen vaimo, joka on aina valmis kestitsemään neuvonpitoon tulevia aateveljiä eikä koskaan toppuuttele miestään tämän lähtiessä hoitamaan isänmaallisia tehtäviään.
Avioparin keskinäistä suhdetta Tuuri kuvaa aiemmissakin romaaneissaan ominaisella asiallisuudella ja lämmöllä. Myös lapset ovat isälle rakkaita, mutta tytöt ovat tietysti vain tyttöjä ja ainoastaan pojasta puhutaan nimellä.
Samanlaisia inhimillisiä asenteita heijastelevat Sippolan kommentit hänen rakennuttamistaan rakennuksista; ne on ihan pakko tunnustaa tekemikseen, kun kehuja tulee senaattoria myöten. Mestarin itsetunto on huvittavasti kohdillaan myös hänen esiintyessään kansanjoukon edessä:
Ensin vaikenivat huutajat portaiden edessä ja tiellä, ja kun näin, että ääneni kantaisi niitten yli, huusin uudelleen hiljaisuutta. Nyt vaikenivat jo meijerin pihassa seisojat, mutta jokisillalta päin kuului vielä huutoa. Kolmas huutoni kantoi sillalle ja joen yli, ja tuli aivan hiljaista: kuulin kuinka Kyrönjoki kohisi myllykosken uomassa, joka ei koskaan jäätynyt.
PÄÄAIHEEN DRAMAATTISUUDESTA ja perusvirityksen vakavuudesta huolimatta Tuuri näkee tapahtumissa ja kohtauksissa tämän tästä myös hullunkurisia ja naurettavia puolia. Ihmisillä on heikkoutensa, joille ei voi kuin hymyillä vinosti, ja jos tekemisillä on mahdollisuus mennä pieleen, niin todennäköisesti niin tapahtuu.
Heikompiluonteisen innostus tahtoo huuhtoitua kurkusta alas kesken suurten isänmaallisten tehtävien, ja hyvässä tarkoituksessa toteutettu sabotaasi suistaa hankeen ihan väärää väkeä. Luonto ja pakkanen tekevät nekin tepposiaan, ja tilanteita sekoittaa myös tietämättömyys.Välillä meno muuttuu suorastaan absurdiksi.
Mannerheimin, Venäjän armeijassa ikänsä palvelleen tuntemattoman hurrin, käskyjä ei ensin kukaan haluaisi ottaa tosissaan, ja kun lopulta alkaa tapahtua, rukoushuoneelle majoittunutta venäläisten kuularuiskukomppaniaa vastaan marssitaan pelkät heinäseipäät käsissä.
PASIFISMIN AATE vilahtaa tässäkin romaanissa, mutta ei ole samalla tavalla esillä kuin monissa muissa Tuurin teoksissa. Sen sijaan olen huomannut romaania luettavan kunnianosoituksena Suomen itsenäisyyden taanneiden päättäväisten, rohkeiden ja näkemyksellisten ihmisten ponnisteluille.
Minusta Antti Tuuri pysyttelee kuitenkin myös uudessa romaanissaan lähinnä tarkkailijana, ts. puolueettomana historiallisten tapahtumien tutkijana ja esittelijänä, ja kirjailijana.
Tuuri kirjoittaa meille ihmisistä eikä sankareista, vaikka ihmiset joskus tieten tai vaistonvaraisesti käyttäytyvätkin ihailtavasti ja kaukaa viisaasti. Tulevaisuudestaan heillä ei ole tietoa, pelkkiä toiveita ainoastaan.
Lopun arkisen kaunis lumisade on vaikuttava metafora ja vastaisia tapahtumia ajatellen puhtaudessaan järkyttävä:
Lumi leijaili alas suurina hiutaleina. Niitä jäi Bergmanin olkapäille ja hatunlierille ja minunkin vaatteilleni ja karvalakilleni. Pihassani pudistelin lumet omilta ja Bergmanin harteilta ja menimme sisään.
On kiinnostava nähdä, millainen tulee Antti Tuurin käsikirjoitukseen perustuvasta tammisunnuntaita käsittelevästä Suomi 100 -dokumentista.
 |
| Antti Tuuri. Kuva Jouni Harala |
Kommentit
Lähetä kommentti