6. syyskuuta 2017
Pahan maailman monenlaisia pakolaisia
Asko Sahlbergin pienoisromaanissa maailma elää tuhonsa varjossa
Asko Sahlberg: Amandan maailmat. 137 s. Like 2017.
Ruotsiin vuonna 1996 asettunut Asko Sahlberg (s. 1964) kirjoittaa yhtä suvereenisti järkälemäistä proosaa kuin hienovireisiä pienoisromaaneja. Sahlbergin viimeisin romaani Amandan maailmat kuuluu jälkimmäisiin.
Amandan maailmat on kaunokirjallinen puheenvuoro pakolaisuudesta mutta kertoo paljon muustakin. Se on kokoaan painavampi, ajattelemaan haastava ja kieleltään nautittava pieni suuri kirja.
PÄÄHENKILÖ, 85-vuotias Amanda, asuu ränsistyneessä talossaan kaupungin laitamilla ja tulee toimeen lähes omillaan. Hän ei halua maailmalta muuta kuin saada elää rauhassa ja omalla tavallaan. Seuranaan Amandalla on jo lapsuudessa löydetyt pyhimyksensä ja perunoilla ruokittavat kotihiirensä. Hän käy kaupungissa vain nostamassa eläkkeensä ja tekemässä välttämättömät ostokset.
Silloin tällöin hänen luonaan pistäytyy naapurissa asuva leskimies Jansson enemmän omiksi tarpeikseen kuin Amandasta huolehtiakseen. Mutta "mikäpä siinä", ajattelee lapsenomaisen hyväntahtoinen Amanda ja tekee voitavansa Janssonin oloa helpottaakseen. Sitten yllättäen tapahtuu jotain odottamatonta.
Amandan ja nuoren pakolaispojan Samirin ensitapaaminen ei ole lupaava, mutta Amanda näkee nälkiintyneessä ja kaltoinkohdellussa pojassa apua tarvitsevan lähimmäisen ja äitiä vailla olevan lapsen ja avaa hänelle mökkinsä oven.
Amandasta alkoi tuntua, että hän oli äiti. Ensi alkuun se oli kuin äkillisenä vihlaiseva selkäkipu. Jo pian siitä tuli lämmintä jomotusta, joka laimeni herkäksi värinäksi. Hänen sydämessään kahisi höyheniä. Toisaalta hän koki outoa ylpeyttä, toisaalta hänen mielensä täytti huoli.
Huoleen onkin syytä, sillä pojan mukana Amandan ehyt, eristäytynyt elämä alkaa uhkaavasti säröillä ja luhistua. Maailma ei enää annakaan hänen elää rauhassa, paossa ympäröivää mielettömyyttä. Se vaatii mukaansa.
PAKOLAISUUTTA lähestytään romaanissa monelta kannalta. Vaikka Amanda haluaa huolehtia yksinäisestä Samirista, hän näkee myös pojan pimeälle puolelle. Amanda ymmärtää, että hengissä pysyttely vaatii moraalisesti kyseenalaisiinkin keinoihin turvautumista ja että väkivalta pesii myös pakolaisyhteisössä.
Kantaväestön tyypillisimmät ennakkoluulot ja käsitykset muukalaisista Sahlberg kirjoittaa näkyville Janssonin henkilökuvassa. Hänen kommenttinsa ovat rasistisia yleistyksiä mutta eivät silti tee hänestä epämiellyttävää ihmistä. Hän on vain laisensa, tavallinen naapurinäijä mielipiteineen.
Pehmeämpää linjaa edustaa naapurusten kimppaan hakeutuva vanhainkodista häipynyt Valdemar, yhden sortin pakolainen siis hänkin. Kun pakolaisten asuntolan postiluukkuun tipahtaa dynamiittipötkö ja kaupungissa puhkeaa mellakka, Valdemar toteaa ystäviään rauhoitellen: Ei ole väliä sillä ketkä kaikki siellä riehui. Oleellista on kuka sen aloitti.
EI OLE IHME, että Amanda ystävineen pysyttelee mieluiten yhteiskunnan ulkoreunalla. Maailma on Sahlbergin kuvaamana varsin synkkä paikka jo ennen kuin alkaa kiehua:
Sopivan tuulisina päivinä Amanda kapusi talon takana kohoavalle kukkulalle. Hän seisoi mäen puuttomalla laella ja katseli miten maailma hitaasti luhistui. Kaupunkiin johtava tie, ruskeatiiliset rivitalot sen molemmilla puolilla ja keskustan talorykelmien sekasortoinen keko niiden takana näyttivät rauhallisilta ja koskemattomilta, mutta Amanda tiesi sen kaiken hitaaksi pirstoutumiseksi. Se kaikki hajosi sisältäpäin, söi hitaasti itseään.
Pakolaisaallon myötä Amandan näyt synkkenevät entisestään. Tuomionsa saavat maailmanmeno yleensä ja erikseen vielä kaikenkarvaiset "raakalaiset ja virkaihmiset", ahneus, itsekkyys ja piittaamattomuus, lapsista ja vanhuksista huolehtimisen rappiotila, rumuuden arkkitehtuuri ja lian ja saasteen kiristyvä saartorengas.
Vaikuttaa suorastaan ihmeeltä, että kaiken tämän tuhon Sahlberg kuitenkin maalailee tavattoman rauhallisella ja runollisella kielellä. Lähes joka sivulta löytyy pysähtymään pakottavia ihailtavan tuoreita ja tehokkaita kielikuvia, ja romaanin lauserytmi kulkee samaa tahtia Amandan vanhuksenaskelten, murheellisten ympäristöhavaintojen ja viisaiden mietteiden kanssa.
VANHUKSET ovat viime vuosina saaneet yhä enemmän tilaa kaunokirjallisuudessa. Heistä kyllä kirjoitetaan myötäsukaisesti, mutta usein heidän tempauksensa herättävät hilpeyttä.
Amandan maailmat on toisenlainen. Se on sydämellinen mutta järkyttävä. Se ei käy viihteeksi; se vaatii tilille. Ja silti Amandan seura merkillisellä tavalla myös tyynnyttää ja tekee onnelliseksi.
Amandan neuvot ovat yksinkertaisia mutta ne vakuuttavat, ja hänen levollisen äänensä pystyy melkein kuulemaan:
Jos Amanda olisi tohtinut neuvoa toisia ihmisiä, hän olisi kehottanut heitä järjestämään jokapäiväisen elämänsä niin, että heidän ei tarvinnut paeta sitä. Silloin he olisivat voineet herätä aamuisin, katsoa uutta päivää kuin kaunista taulua, keittää kahvia ja olla tyytyväisiä.
Amandasta alkoi tuntua, että hän oli äiti. Ensi alkuun se oli kuin äkillisenä vihlaiseva selkäkipu. Jo pian siitä tuli lämmintä jomotusta, joka laimeni herkäksi värinäksi. Hänen sydämessään kahisi höyheniä. Toisaalta hän koki outoa ylpeyttä, toisaalta hänen mielensä täytti huoli.
Huoleen onkin syytä, sillä pojan mukana Amandan ehyt, eristäytynyt elämä alkaa uhkaavasti säröillä ja luhistua. Maailma ei enää annakaan hänen elää rauhassa, paossa ympäröivää mielettömyyttä. Se vaatii mukaansa.
PAKOLAISUUTTA lähestytään romaanissa monelta kannalta. Vaikka Amanda haluaa huolehtia yksinäisestä Samirista, hän näkee myös pojan pimeälle puolelle. Amanda ymmärtää, että hengissä pysyttely vaatii moraalisesti kyseenalaisiinkin keinoihin turvautumista ja että väkivalta pesii myös pakolaisyhteisössä.
Kantaväestön tyypillisimmät ennakkoluulot ja käsitykset muukalaisista Sahlberg kirjoittaa näkyville Janssonin henkilökuvassa. Hänen kommenttinsa ovat rasistisia yleistyksiä mutta eivät silti tee hänestä epämiellyttävää ihmistä. Hän on vain laisensa, tavallinen naapurinäijä mielipiteineen.
Pehmeämpää linjaa edustaa naapurusten kimppaan hakeutuva vanhainkodista häipynyt Valdemar, yhden sortin pakolainen siis hänkin. Kun pakolaisten asuntolan postiluukkuun tipahtaa dynamiittipötkö ja kaupungissa puhkeaa mellakka, Valdemar toteaa ystäviään rauhoitellen: Ei ole väliä sillä ketkä kaikki siellä riehui. Oleellista on kuka sen aloitti.
EI OLE IHME, että Amanda ystävineen pysyttelee mieluiten yhteiskunnan ulkoreunalla. Maailma on Sahlbergin kuvaamana varsin synkkä paikka jo ennen kuin alkaa kiehua:
Sopivan tuulisina päivinä Amanda kapusi talon takana kohoavalle kukkulalle. Hän seisoi mäen puuttomalla laella ja katseli miten maailma hitaasti luhistui. Kaupunkiin johtava tie, ruskeatiiliset rivitalot sen molemmilla puolilla ja keskustan talorykelmien sekasortoinen keko niiden takana näyttivät rauhallisilta ja koskemattomilta, mutta Amanda tiesi sen kaiken hitaaksi pirstoutumiseksi. Se kaikki hajosi sisältäpäin, söi hitaasti itseään.
Pakolaisaallon myötä Amandan näyt synkkenevät entisestään. Tuomionsa saavat maailmanmeno yleensä ja erikseen vielä kaikenkarvaiset "raakalaiset ja virkaihmiset", ahneus, itsekkyys ja piittaamattomuus, lapsista ja vanhuksista huolehtimisen rappiotila, rumuuden arkkitehtuuri ja lian ja saasteen kiristyvä saartorengas.
Vaikuttaa suorastaan ihmeeltä, että kaiken tämän tuhon Sahlberg kuitenkin maalailee tavattoman rauhallisella ja runollisella kielellä. Lähes joka sivulta löytyy pysähtymään pakottavia ihailtavan tuoreita ja tehokkaita kielikuvia, ja romaanin lauserytmi kulkee samaa tahtia Amandan vanhuksenaskelten, murheellisten ympäristöhavaintojen ja viisaiden mietteiden kanssa.
VANHUKSET ovat viime vuosina saaneet yhä enemmän tilaa kaunokirjallisuudessa. Heistä kyllä kirjoitetaan myötäsukaisesti, mutta usein heidän tempauksensa herättävät hilpeyttä.
Amandan maailmat on toisenlainen. Se on sydämellinen mutta järkyttävä. Se ei käy viihteeksi; se vaatii tilille. Ja silti Amandan seura merkillisellä tavalla myös tyynnyttää ja tekee onnelliseksi.
Amandan neuvot ovat yksinkertaisia mutta ne vakuuttavat, ja hänen levollisen äänensä pystyy melkein kuulemaan:
Jos Amanda olisi tohtinut neuvoa toisia ihmisiä, hän olisi kehottanut heitä järjestämään jokapäiväisen elämänsä niin, että heidän ei tarvinnut paeta sitä. Silloin he olisivat voineet herätä aamuisin, katsoa uutta päivää kuin kaunista taulua, keittää kahvia ja olla tyytyväisiä.
 |
| Asko Sahlberg. Kuva Peter Svenson |
Kommentit
Lähetä kommentti