Vigdis Hjorth: Toisto

 

Menetetyn lapsuuden päättymätön läsnäolo 

Vigdis Hjorth: Toisto (Gjentakelsen, 2023). Suom. Katriina Huttunen. S&S 2024. 160 s.

Se minkä haluat unohtaa palaa luoksesi, vainoaa sinua niin elävästi että tuntuu kuin kokisit sen uudestaan, ja tunteesi ovat yhtä pakahduttavia ja hallitsemattomia kuin ne alkuperäisetkin, niin että luulet menehtyväsi niiden alle, ja siksi yrität vastustella paluuta, haraat sitä vastaan, mutta et pysty estämään sitä etkä suojautumaan kivulta joka sitä seuraa, ja siksi sinun on elettävä se uudestaan.

Norjalaisen Vigdis Hjorthin (s. 1959) pienoisromaani Toisto on jo kolmas teos, jossa kirjailija kirjoittaa lapsuutensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Aiheen käsittely alkoi Perintötekijöissä (suom. 2019) ja jatkui romaanissa Onko äiti kuollut (suom. 2021). Miksi kirjailija yhä uudelleen tarttuu samaan aiheeseen?

Jatkuessaan alun sitaatti kertoo, että kun elää kipunsa uudelleen, se hellittää. Kipuilija löytää taas toimintakykynsä. Lisäksi asian kertaaminen uudesta näkökulmasta tarjoaa kirjoittajalle hänen traumastaan aina uutta tietoa.

Lukijan tilanne on toinen. Jaksankohan enää? Kun itse tunnen Hjorthin romaaneista vain Perintötekijät, Toisto vaikuttaa uusine näkökulmineen tuoreelta, vaikka tapaus on tuttu. Myös kirjailijan persoonallinen kertomatapa pitää hyvin otteessaan.

ROMAANIN KEHYSTARINASSA reilusti kuusikymppinen kirjailija-minäkertoja lähtee mökiltään Nordmarkasta Osloon joulunaluskonserttiin viulistiystävänsä kutsusta. Konsertissa hänen viereensä asettuu perhe, jonka viisi-kuusitoistavuotias tyttö on selvästi paikalla vanhempiensa pakottamana. Vieressä käytävä valtataistelu herättää kertojassa neljänkymmenenkahdeksan vuoden takaiset muistot samanlaisesta asetelmasta hänen omassa perheessään.

Toistoa saattaa aluksi lukea pitkäänkin 1970-luvun ilmapiirissä naiseksi varttuvan tytön ja häntä tiukasti valvovan äidin kohtalaisen tavanomaisena kaksinkamppailuna. Vaikka äidin huoli ja jatkuva silmälläpito ovat ylimitoitettuja, paljon on kyse ihan normaalista nuoren ihmisen irtiotosta.

On vastarintaa ja valheita, salaisia pikku seikkailuja ja rajojen rikkomista, alkoholi- ja seksikokeiluja. Kukapa noilta olisi kokonaan välttynyt, jälkeenpäin naiiveilta ja jopa koomisilta vaikuttavilta aikuistumisriiteiltä.

Tyttären seksuaalinen herääminen on kuitenkin äidille oudon vaikeaa, ja nuoren kertojan kasvava hätä ja pelko omasta poikkeavuudesta alkaa ihmetyttää. Tyttö tuntee, kuinka pintaan pyrkii muistin hämärästä jotain käsittämätöntä ja pelottavaa.

VASTA MYÖHEMMIN kertoja ymmärtää, että äiti vaistosi, mitä perheessä oli tapahtunut tytön ollessa 5-6-vuotias. Yrittäessään padota murrosikäisen tyttärensä orastavan seksuaalisuuden äiti kuvitteli torjuvansa uhkaavan katastrofin, mutta tosiasiassa hän kasteli siementä, jonka olisi toivonut kuolevan.

Romaani etenee perinteisen draaman kaaren tapaan uhkan ja ahdistuksen vähin erin kasvaessa. Käänne on tyttären ensimmäinen yhdyntäkokemus. Sen paljastuminen aiheuttaa perheessä sellaisen järistyksen, että mikään ei voi jatkua enää entisellään, vaikka kaikki ei nuoren pojanjolpin kanssa mennytkään ihan kuten tyttö odotti ja vanhemmat luulivat. 

Kiinnostavaa on, että kirjailijan kokema lapsuusaikainen hyväksikäyttö jää Toistossakin jollain lailla arvoitukseksi, kertojan tunteiden, järkeilyn ja mielikuvien varaan. Muu perhe sivuuttaa tai kiistää tytön heräävät muistot ja päätelmät ja pitää niitä tyttären sairaan fantasian tuotteena.

Tapahtumia ohjailee myös ajan ja yhteisön ahdasmielinen ja luokkatietoinen ilmapiiri.

Häpeän ja avioeron pelossa miehensä varassa elävä äiti tekee kaikkensa kulissien ylläpitämiseksi. Tyttären on käyttäydyttävä moitteettomasti, ja hänen luvattomat seikkailunsa hoidetaan katkaisemalla nuoren ihmissuhteet. Onneksi päästään pian muuttamaan moraaliltaan kyseenalaisesta työväenluokkaisesta ympäristöstä parempien ihmisten asuinalueelle. 

ROMAANIN AIHE on vaikea ja kertojan tuskaisuus raastavaa, mutta kun niistä kirjoittaminen on osaavissa käsissä, lukeminen tuottaa myös mielihyvää.

Huomioni kiinnittyi erityisesti Hjorthin tapaan ja kykyyn tarkastella pääteemojaan totuutta ja valhetta mitä erilaisimmissa käänteissä ja kuvioissa. Lähes jokainen henkilöistä valehtelee, vääristelee, sepittää tai kätkee jotain, kuka mistäkin syystä ja yksin tai yhdessä. Romaanissa kuvitellaan, uskotaan ja uskotellaan asioita ja tehdään vääriä johtopäätöksiä, mutta jossain piilee myös totuus, ja kaiken aikaa romaani etenee hyvin selkeästi ja johdonmukaisesti.

Vigdis Hjorth on selvästi löytänyt oman kerrontatyylinsä. Pitkävirkkeinen, tunnusteleva ja toisteinen kieli sopii mainiosti arkaluontoisten tapahtumien epämääräiseen piilotteluun ja totuuden ankaraan esiin kaivamiseen.

- -  niin, kirjoitan uusiksi ja toistan, niin kuin maalari tekee huudosta useita versioita, toistan ja muuntelen toistoa, häpeämättömästi, vereslihalla ja sydän karrella, käsitelläkseni ja ymmärtääkseni ja jättääkseni taakse tai - -

Vigdis Hjorth. Kuva: Agnete Brun