Joel Haahtela: Marijan rakkaus

 "Älä takerru minuun!"

Joel Haahtela: Marijan rakkaus. Otava 2024. 192 s.

Tunnistin naisen jo kaukaa. Emme olleet nähneet toisiamme kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. Hän seisoi Triesten asemalaiturilla ja odotti yöjunaa.

Joel Haahtelan (s. 1972) uuden romaanin Marijan rakkaus avauslause on niin tehokas, että se jää välittömästi mieleen, ja koko kolmen virkkeen alkujakso antaa heti kaiken tarpeellisen tiedon romaanin lähtöasetelmasta.

Kertoja on viisissäkymmenissä oleva suomalainen kirjailija, jolla on nuoruutensa Prahan-matkalla ollut lyhyt rakkaussuhde serbialaisen Marijan kanssa. Marija kuitenkin katosi hotellista oudosti eikä sen koommin antanut itsestään minkäänlaista tietoa. Kun kertoja ja Marija osuvat Triestessä yllättäen samaan Rooman-junaan, on vihdoin tilaisuus selvittää Marijan katoamisen mysteeri.

Haahtelalle tyypilliset kaipauksen ja etsimisen teemat jatkuvat. Vaikka juonellinen fokus on Marijan katoamisen syissä, varsinaisesti on kyse kertojan itsetutkiskelusta. Mitä hänelle oikein tapahtui tuona kaukaisena Prahan kesänä? Voisiko tästä yllättävästä kohtaamisesta alkaa jokin uusi vaihe hänen pysähtyneessä elämässään?

TAITEILLA ON JÄLLEEN keskeinen sija Haahtelan romaanissa, ja erityisesti vanhojen kristillisten maalausten äärellä vietetään paljon aikaa sekä katsellen että keskustellen.

Kertoja on hankkiutunut Triesteen siinä toivossa, että jumiutunut kirjoittaminen alkaisi taas luistaa, olivathan kaupungissa aikanaan majailleet mm. sellaiset suuruudet kuin Franz Kafka ja James Joyce. Marija puolestaan on taidehistorioitsija ja matkalla Belgradista Roomaan tutkimaan muuatta vanhaa maalausta, josta perikunta haluaa salaisen arvion.

Maalauksen aihe on Johanneksen evankeliumin kohtaus, jossa Magdalan Maria tapaa tyhjälle puutarhahaudalle rientäessään kuolleista heränneen Jeesuksen. Jeesus kuitenkin torjuu Marian kosketuksen lausumalla: Noli me tangere, älä koske minuun. Kohtauksesta tuli yksi vanhojen mestareiden suosikkiaiheista.

Romaanissa puhutaan monista myöhäiskeskiajan ja renessanssin taiteilijoista ja heidän töistään, mutta eniten huomiota saavat sienalaisen Duccio di Buoninsegnan teokset. Hänen Noli me tangere -maalaustaan käydään läpi tarkasti, ja suosittelenkin etsimään netistä kuvan siitä ja mieluusti muistakin romaanissa mainituista taideteoksista.

Huomiota saa myös valokuvataide. Jo edellisessä teoksessaan Yö Whistlerin maalauksessa Haahtela nosti esiin tšekkiläisen Josef Sudekin ja hänen melankoliset mustavalkoiset kuvansa. Marijan rakkaudessa Sudekin vaiheet ja tuotanto yhdistyvät kertojan vuosi sitten kuolleen valokuvaajaisän erikoiseen elämään ja töihin.

ROMAANIN PUNAISEKSI LANGAKSI voinee kuitenkin nimetä Andrei Tarkovskin elokuvan Solaris, niin usein siihen kirjassa palataan.

Kertojaa kiehtoo elokuvassa meri, jolla on kyky muuttaa materiaksi ihmisten mielikuvat ja muistot. Lisäksi meri muistuttaa kirjoittamista: sekin kokosi yhteen muistoja, sirpaleita ja satunnaisia välähdyksiä kunnes ne tiivistyivät, tulivat näkyviksi, melkein käsinkosketeltaviksi, alkoivat hengittää.  

Saman elottoman eläväksi ja todeksi virkoamisen henkilöt kokevat vanhoihin kirkkomaalauksiin syventyessään. Marija kertoo, kuinka maalaukset johdattivat hänet aikaan, jossa maailma siirtyi kauemmas. Äänet vaimenivat, kynttilä paloi holvikaaren alla, pergamentti rapisi yössä. Kertoja puolestaan puhuu elämässä silloin tällöin esiintyvistä häilyvän todellisuuden hetkistä jossain toden ja kuvitelman rajamaastossa.

Ajatus tietynlaisen verhotun todellisuuden olemassaolosta on tuttu Haahtelan aiemmista romaaneista. Marijan rakkaudessa sitä tarkastellaan muistojen ja unohduksen valossa. Vaikka tapahtumat ovat pysyvästi poissa, niiden vaikutus kokijaansa ei lakkaa.

Ajatus on kytköksissä kertojan Prahan-muistoihin. Nuoruus ja hotellihuone Mĕlnická-kadulla ovat peruuttamattomasti ohi, mutta ne elävät kertojassa edelleen omaa varjoelämäänsä. Marijan selityksettömän katoamisen aiheuttama trauma ei ole jättänyt häntä rauhaan, vaan mielikuvat tapahtuneesta seuraavat häntä kaikkialle.

Kertojan fantasiat prahalaisesta hotellihuoneesta eivät kuitenkaan ole maalausten kaltaisia hiljaisia, avoimia ja lohdullisia tiloja. Ne ovat kertojan mieleisekseen kuvittelemina alituisina seuralaisina vankila sekä hänen kaivatulleen että hänelle itselleen.

Alan ymmärtää, miksi romaanin alussa kerrotaan Raamatun hautakohtauksen alkuperäisen koineekreikan tekstin kuuluneen mē mou haptou, älä takerru minuun. Kun maailma ei ole enää entisensä, on osattava ja uskallettava astua uuteen aikaan ja toisenlaiseen todellisuuteen. Ohi menneestä onnestaankin on päästettävä irti.

HAAHTELAN PIENI ROMAANI sisältää kokoonsa nähden tavattoman paljon sulateltavaa. Kieltämättä välistä mietin, millä tavoin kaikki tieto palvelee kokonaisuutta, vaikka samalla nautinkin täysin siemauksin kirjan runsaasta kulttuuriannista.

Haahtela ei yritäkään peitellä kirjoittavansa entisten romaaniensa aiheita, teemoja ja motiiveja uusina muunnoksina, mutta juuri odotettavuus ja tunnistettavuus ovat oleellinen osa myös Marijan rakkauden viehätystä. 

Romaanin tunnelma on tuttuun tapaan mukaansa kutsuvan herkkä, intiimi ja arvoituksellinen, ja lähes joka sivulla vastaani tulee ajatuksia, jotka kantavat paljon rivejään kauemmas. Usein ne ovat taidokkaita aforistisia tiivistyksiä, välistä lukemisen pitkäksikin aikaa pysäyttäviä pohdintoja: 

- - tosiasiassa aika laskostui päällekkäin ja elimme yhtä aikaa kaikissa elämämme tapahtumissa ja vain pieneltä osin tässä hetkessä. Ruumis kulki maailmalla, mutta mieli jätti palasia jälkeen, ripotteli niitä kuin leivänmuruja polulle. Eikä aika kadonnut mihinkään.

Romaanin taideteokset liittyvät Raamatun kärsimyshistoriaan, mutta myös henkilöillä on oma kärsimyshistoriansa. Kertojan elämää verhoaa laiminlyödyn lapsen ikuinen yksinäisyys, Marijan taakkana ovat Bosnian sota ja Sarajevon järkyttävyydet.

Ennen kaikkea Marijan rakkaus kertoo kuitenkin rakkaudesta. Romaanin nimi ei silti ole  yksiselitteinen. Siihenkin sisältyy kerroksia kerrosten päälle juuri niin salaperäisesti ja monimielisesti, kuin Joel Haahtelan kertomataiteelle on ominaista.

Joel Haahtela. Kuva: Dorit Salutskij