Sigrid Nunez: Paras ystävä

Kaikille koirien ja kirjallisuuden ystäville, ehdottomasti  

Sigrid Nunez: Paras ystävä (The Friend, 2018). Suom. Kristiina Drews. Aula & Co 2024. 215 s.

Enimmäkseen se ei kiinnitä minuun huomiota. Se voisi yhtä hyvin asua täällä yksin. Joskus se vastaa katseeseen, mutta kääntää heti päänsä pois. Sen isot pähkinänruskeat silmät ovat hätkähdyttävän inhimilliset - ne tuovat mieleen sinun silmäsi.

Yhdysvaltalaisen Sigrid Nunezin (s. 1951) seitsemäs romaani Paras ystävä (The Friend) sai ilmestyessään vuonna 2018 arvostetun National Book Award for Fiction -palkinnon ja on sen jälkeen kerännyt myös kansainvälistä huomiota. Vaikka en ole milloinkaan omistanut koiraa enkä ollut edes erityinen koirien ystävä, ymmärrän hyvin romaanin menestyksen.

Romaanin minäkertoja kuvaa haltuunsa joutunutta mustavalkoista tanskandoggia sellaisella lämmöllä ja myötätunnolla, että tuohon lauhkeaan, lempeään jättiläiseen ei voi olla rakastumatta. Ja vaikka tarinan takana on kipeä tapahtuma, kertoja purkaa sitä niin hillitysti, viisaasti ja hyväntahtoisella huumorilla, että en voi kuvitella parempaa lukuromaania.

ROMAANIN KERTOJA on jo pitkän kirjailijanuran tehnyt nainen, jonka paras ystävä on yllättäen surmannut itsensä. Mies on ollut yliopistossa hänen kirjoittamisen opettajansa ja lyhytaikainen rakastettukin, mutta sittemmin heidän välilleen on kehittynyt luja ystävyyssuhde. Nainen on pysynyt naimattomana, miehellä on sen sijaan ollut Vaimo Ykkönen, Kakkonen ja Kolmonen ynnä lukemattomia muita naisia.

Miehen kuoltua Vaimo Kolmonen haluaa eroon puolisonsa rakkaasta löytökoirasta Apollosta ja heivaa sen viekkaasti kertojalle, vaikka tämän asuintalossa on koirakielto ja ahdas vuokra-asunto on muutenkin sopimaton isokokoiselle koiravanhukselle. Niinpä itseään aina kissaihmisenä pitänyt kertoja alkaa opetella yhteiselämää vieraan olennon kanssa.

Molemmat tekevät surutyötä. Nainen yrittää ymmärtää, mikä kaikki on johtanut ystävän epätoivoiseen ratkaisuun. Hän muistelee heidän yhteisiä tapaamisiaan ja keskustelujaan ja miettii miehen mielipiteitä erityisesti opettamisesta ja kirjailijan työstä mutta paljon muustakin.

Myös koira on ymmällä ja onneton. Minne rakas isäntä katosi? Mikä on tämä outo paikka? Kertoja tekee parhaansa koiran auttamiseksi, mutta paljon se vaatii.

Kun koira valloittaa sängyn, nainen nukkuu lattialla ilmapatjalla. Kun nainen ulkoiluttaa lähes satakiloista Apolloa, ihmiset pysähtyvät ihmettelemään ja valokuvamaa heitä. Kuinka paljon se painaa? Kuinka paljon se syö? Oletko yrittänyt ratsastaa sillä? Koiran jätöstenkin korjaamiseen tarvitaan ihan omanlaisensa viritelmät. 

Kertojan ja kuka tietää vaikka koirankin surua ja kaipausta keventävät huvittavat kohtaukset ja yksityiskohdat yhteiselon opettelusta, ja romaanissa on runsaasti myös yleistä tietoa ja anekdootteja koirista ja koiran elämästä. Esimerkit ovat arvattavasti usein kirjallisuuden koirakuvauksista.

TARINAN EDETESSÄ täydentyvät kuin huomaamatta kertojan ja kuolleen ystävän henkilökuvat. Persoonina erilaiset, originellit kirjailijat ovat mainio vastapari. Kertoja osaa nauraa itselleen, ja miehen sanomisia ja tekemisiä hän värittää kirpeällä mutta rakastavalla ironialla. 

Mies on saanut kyllikseen opettamisesta ja kirjallisuuden nykytilaa hän luonnehtii grafomaaniseksi: Nykyään jokainen suoltaa tekstiä niin kuin ulostetta pönttöön. -- Kun joka iikka on kirjailija, kukaan ei ole. Luovaa kirjoittamista mm. terapiakeskuksissa opettanut kertoja on kannanotoissaan sallivampi, mutta identiteettinsä kanssa hänkin kipuilee. 

Onko kirjoittajan työ maailman paras vai vihon viimeinen ja suorastaan hävettävä ammatti? Ovatko kirjailijat oikeastaan huijareita ja lähimmäistensä kiusaajia? Itseään esitteleviä egoisteja vai muilta varastelevia öykkäreitä? Mikä on kunniallisen kirjailijan rooli ja tehtävä nyky-yhteiskunnassa? 

Eikö pitäisi antaa ääni sorretuille ja häivyttää itsensä, kuten nobelisti Svetlana Aleksijevitš tekee, kyselee kertoja ja jatkaa Aleksijevitšiin nojaten: Tarvitaan dokumentaarista fiktiota, tarinoita tavallisten ihmisten elämästä. Ei mitään keksittyä. Ei kaikkitietävän kertojan näkökulmaa. Ystävä väittää vastaan: kun kirjailija hylkää mielikuvituksen ja kielensä, fiktio kadottaa perusluonteensa.

Kohtaus keskusteluineen on sikäli mainio, että myös Paras ystävä on kaikkea muuta kuin perinteinen romaani. Se on jonkinmoinen fiktion, muistelman ja esseen hybridi, ja kyseinen dialogikin on siepattu romaaniin kertojan tulevasta autofiktiivisesta romaanista.

Kuulostaa ehkä mutkikkaalta, mutta Paras ystävä on kaikkea muuta kuin hankalalukuinen.

SIGRID NUNEZIN KERTOMATAPA on piristävän yksinkertainen. Tarina etenee loogisesti häädön ja Apollon odotettavissa olevan poismenon pelossa ja jännityksessä, mutta samalla tuntuu kuin tekstiä syntyisi sen mukaan mitä päässä liikkuu ja mieleen juolahtaa. Tunne vapaasta ajelehtimisesta siirtyy lukijaankin.

Mikään sanottu tai kerrottu ei kuitenkaan ole yhdentekevä vaan liittyy jotenkin kertojan ja miehen suhteeseen. Runsaat, välistä luetteloksikin äityvät lainaukset kirjailijoilta ja ajattelijoilta voivat olla peräisin miehen luennoilta, ja kun nainen välillä innostuu kirjaamaan kaupungilla kohtaamiaan ihmisiä, hän noudattaa miehen opiskelijoilleen antamaa neuvoa: Älkää kirjoittako mitä te tiedätte, kirjoittakaa mitä te näette.

Näennäinen kepeys on keino selviytyä. Sen alta huokuu syvä suru romaanin sinän kuolemasta. Osoittamalla koko romaanin matkan puheensa kuolleelle ystävälleen ja ottamalla luokseen hänen koiransa kertoja kanavoi kaipaustaan, vaikka ei haluakaan sen kokonaan poistuvan. Koiraa hoitaessaan hän tuntee, kuin osa miestä olisi hänen luonaan.

Tai ehkä koko mies? Kertoja muistelee vanhaa satua Kaunottaresta ja hirviöstä ja miettii käyttäytymistään: Uskonko minä, että jos rakastan Apolloa, kaunista, ikääntyvää, alakuloista Apolloa, herään jonain aamuna huomaamaan, että Apollo on poissa ja sen tilalla olet sinä, kuolleista heränneenä?

Sigrid Nunezin Paras ystävä on surustaan huolimatta ihastuttava hyvän mielen romaani!

Sigrid Nunez. Kuva: Ralph Small/Library of Gongress / Aula&Co