Markku Envall: Kylmää kynäsotaa

 

Envallin esseitä lukiessa tuntee olevansa hyvässä seurassa

 

Markku Envall: Kylmää kynäsotaa ja muita esseitä. WSOY 2020. 250 s.

Markku Envallin (s. 1944) uusin esseekokoelma Kylmää kynäsotaa on nimestään huolimatta pääosin lempeää pohdiskelua kirjoittajalle tutuista aiheista: kirjallisuudesta, kirkosta ja kristinuskosta, ympäröivän maailman ilmiöistä ja henkilökohtaisista vaiheista ja valinnoista.

Envallin esseet sopivat hyvin luettaviksi päivän lyhyisiinkin joutohetkiin. Itse luin niitä iltaisin ja yksi kerrallaan kuin "päivän sanaa". Esseitä voi lukea missä järjestyksessä tahansa. Selailemalla saa nopeasti selville kulloinkin kiinnostavimmalta tuntuvan aiheen.

On tietysti lukijasta kiinni, mistä aiheista innostuu ja mitä pitää vähemmän kiinnostavina, mutta esseestä kuin esseestä löytyy aina ajatus tai ajatuksia, jotka pysäyttävät ja panevat miettimään omaa käsitystä tai suhtautumista aiheeseen tai ihmettelemään, mitä kaikkea kirjoittaja keksiikin kaivaa esiin tarkastelukohteestaan. 

KIRJALLISUUSESSEISSÄÄN Envall kirjoittaa niin vanhoista kuin uudemmistakin mestareista. Jos kirja ja kirjailija ovat tuttuja, esseisiin on helppo mennä mukaan. Toisaalta napakka essee vieraaksi jääneen kirjailijan tuotannosta voi toimia erinomaisesti tutustumisen pontimena.

Minua ihastutti muiden muassa Envallin tarjoama pikavisiitti japanilaisen runoilijan ja zen-munkin Ryōkanin (1758-1831) elämänkulkuun ja runouteen (runoista kiitos suomentaja Kai Niemiselle) ja kanadalaisen Alice Munron novellistiikan erittely. Muutamien kotimaisten kirjailijoiden teosten nimistä Envall kirjoittaa hauskan välipalan. Ihailemansa venäläisen jättiläisen Tostoin hän säästää kokoelmansa loppuhuipennukseksi.

Kokoelmassa Tavaratalo taivasalla (2018) Envall ilmoitti Anna Kareninan omaksi "aution saaren romaanikseen". Samaan hengenvetoon esseisti lisäsi, että jos saarelle saisi viedä kaksi kirjaa, toinen olisi Sota ja rauha. Uuden kokoelman innoittunut ja innostava päätösessee todistaa, että Envall on edelleen samaa mieltä.

Hän toteaa, että järkälemäisen Sodan ja rauhan lukeminen soveltuu huonosti nykyiseen elämänrytmiin, mutta romaani on luku-urakkansa väärti. Miksi tämä on tärkeää? kysyy Envall ja vastaa: [Sodan ja rauhan] kerronnan oheisväite ei kuulukaan: tämä on tärkeää, ei edes tärkeää jollekin asialle. Sen oheisväite on paljon yksinkertaisempi: tällaista on (olemassa).

KIRKKO JA SEN OPIT ovat olleet Envallin vakioaiheita. Jeesuksen kuvausta viimeisellä tuomiolla tapahtuvasta ihmisten vuohiin ja lampaisiin jaosta esseisti ruotii ammattimaisen tekstien tulkitsijan taidolla, rukoilemisesta kirjoittaessaan hän uskaltautuu myös henkilökohtaisiin tunnustuksiin.

Pyhän kokemisen Envall rinnastaa kiinnostavasti kokonaisvaltaiseen, moniaistimelliseen luontokokemukseen. Verratessaan ortodoksisia ja luterilaisia kirkonmenoja edellisten moniaistimellisuus tuntuu selvästi miellyttävän sanataiteilijaa (!) enemmän kuin jälkimmäisten sanapainotteisuus. 

Mieli on kuin talo, aistit ovat sen ikkunat. Mitä useammasta maailmaa virtaa mieleen, sitä tyydyttyneempi, rikkaampi, "informoidumpi" mieli. Yhteen aistiin rajoittunut asuu huoneessa, jossa on yksi ikkuna.

Myös kirja on ikkuna maailmaan, jatkaa Envall, mutta varoittaa uppoutumasta lukemiseen ja kirjoittamiseen ympärillä levittäytyvän kaikkia aisteja ruokkivan maailman kustannuksella. Kaikkea kohtuudella.

PAITSI ALKOHOLIA. Henkilökohtainen absolutismi saa kiihkottomat perustelut, ja kirjoittajan tuotanto vahvistaa sanomattakin, että luovuus ei vaadi käyttövoimakseen  alkoholia. Kokoelman muissa henkilökohtaisimmissa esseissä Envall kertoo mm. kirjoittamistavoistaan ja jo taakse jääneestä opetustyöstä yliopistomaailmassa.

Kirjoittajan omat koulumuistot eivät ole pelkästään kultareunaisia, mutta yhtä ja toista hyvää nykyinen koululaitos on hänen mielestään hylännyt tai korvannut huonommalla. Entisenä opetustyöläisenä nautin Envallin huomioista täysin siemauksin.

Opettaminen on kontaktilaji, kiteyttää esseisti painavimman sanottavansa opetustyöstä ja kertoo, millä keinoin opettajat tieten tai tietämättään pystyttävät esteitä itsensä ja oppilaiden väliin. Suosittelen Liitutaulu-esseetä kaikille kouluviranomaisille jatkuvasti kertailtavaksi.

Ehkä vaikuttunein olin kuitenkin esseistä, jotka Envall on kirjoittanut kahdesta suuresta y-sanasta, yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Ilmiöitä tarkastellaan esseissä monelta kantilta ja tunnistus- ja samastumismahdollisuuksia tarjoten. Ja vaikka Envallin tyyliin yleensäkin kuuluu terävyys ja lakonisuus, näiden esseiden aihe tarjoaa parhaimmat edellytykset komealle aforistiselle kielenkäytölle.

Markku Envall. Kuva: Pertti Nisonen

Yksinäisyyden voi kuvata ja määritellä vain negaation kautta. Se on poissaoloa paikalla, johon kaivataan läsnäoloa. Se on kärsimystä, jonka synnyttää yhteyksien vajaus tai puuttuminen. Se on ikävän alalaji, ikävä on sen yläkäsite.

Envallin esseitä lukiessa tuntee olevansa hyvässä seurassa. Ei ole yksin eikä yksinäinen.