Valeria Luiselli: Kadonneiden lasten arkisto

 

Ääniä kadonneista lapsista ja maisemista  

Valeria Luiselli: Kadonneiden lasten arkisto (Lost Children Archive 2019). Suom. Marianna Kurtto. Gummerus 2020. 357 s. + kuvaliitteet

New Yorkissa asuvan meksikolaissyntyisen Valeria Luisellin (s. 1983) romaani Kadonneiden lasten arkisto on vaikuttava road trip nelihenkisen uusperheen matkasta New Yorkista Uuteen Meksikoon ja Arizonaan. Mainetta keränneen romaanin suosittelijoihin on kuulunut mm. Barack Obama.

Perheen äidin on määrä nauhoittaa Meksikosta Yhdysvaltoihin vanhempiensa perässä pyrkivien lasten kertomuksia ja yrittää samalla selvittää tuttavansa Manuelan kadonneiden pikkutyttöjen kohtaloa. Matkan aikana projekti tarkentuu kuitenkin tehtäväksi kertoa löytyneiden lasten sijasta hukkaantuneiden tarina, niiden joiden äänet eivät enää kuulu sillä he ovat kadonneet, mahdollisesti ikuisiksi ajoiksi.

Äänitaidetta tekevän perheenisän suunnitelma on yhtä "aavemainen". Hän haluaa kerätä äänimateriaalia, tehdä kaikujen inventaarion, chiricahua-apassien entisiltä asuinsijoilta Arizonan kaakkoiskärjestä.

Heti alussa selviää, että pariskunnan avioliitto on hajoamassa. Mies on kymmenvuotiaan poikansa kanssa jäämässä Apassimaahan, kun taas vaimo viisivuotiaine tyttärineen aikoo palata takaisin New Yorkiin. Vaikka matkaa tehdään näennäisen sopuisasti, ero leijailee ilmassa, ja tyttö ja poika aavistavat sen.

Reiluun puoleenväliin romaanin kertojana on nainen, loppupuolella tarina jatkuu pojan kertomana. Henkilökohtaisesti innostuin enemmän romaanin alkupuolesta, mutta ymmärrän pojan kertojanosuuden merkityksen. Myös poika haluaa tehdä osansa dokumentaristina ja tallentaa matkan tapahtumat pikkusiskolleen myöhemmin luettaviksi. Romaanin lopussa on pojan Polaroid-kameralla ottamia kuvia matkan varrelta.

ROMAANI VAIKUTTAA vahvasti autofiktiiviselta, ja naisen ajatukset Yhdysvaltojen maahanmuuttopolitiikasta ja siihen liittyvästä laillistetusta väkivallasta kuulostavat kirjailijan omilta mielipiteiltä. Lehtitiedon mukaan Luisellin perhe onkin tehnyt samanlaisen matkan Arizonaan vuonna 2014, ja Luiselli on kirjoittanut maahan saapuvista paperittomista lapsista jo vuonna 2017 ilmestyneessä esseeteoksessaan Tell Me How It Ends.

Apassien ja siirtolaislasten kohtaloiden yhdistäminen onnistuu romaanissa hyvin. Vanhemmat viihdyttävät takapenkkiläisiään matkan aikana mm. erilaisilla tarinoilla. Äiti lukee heille (Luisellin itse romaaniin sepittämää) kirjaa Elegioita kadonneista lapsista, ja isä kertoo tarinoita viimeisistä apasseista ja kuuluisista intiaanipäälliköistä Cochisesta ja Geronimosta.

Lapset ovat kiinnostuneita molemmista aihepiireistä, ja lopulta tarina-aineistot yhdistyvät myös konkreetisti lasten omin päin toteuttamassa pelottavassa ja liikuttavassa, sadunomaisiakin piirteitä sisältävässä seikkailussa. Katoamisteema laajenee monitasoiseksi ja -ääniseksi kuvaukseksi heikoimmilla olevien jatkuvasta väkivaltaisesta kohtelusta.

LUISELLI EI ARKAILE kirjoittaa näkyville runsasta ja monipuolista yhteiskunnallista ja kaunokirjallista tietämystään. Arkistot, asiapaperit, todisteet, lainaukset ja viittaukset kirjallisiin lähteisiin ovat olennainen osa kirjailijan romaanitekniikkaa ja tarinan tyyliä ja henkeä. Dokumentaristi-kertojan kuuluukin dokumentoida.

Silti Kadonneiden lasten arkisto puhuttelee minua ennen kaikkea perinteisillä kaunokirjallisilla ansioillaan. Luisellin henkilökuvaus on samastuttavan uskottavaa, ja tienvarsinäkymät ja perheen majapaikkojen kuvaukset avautuvat eteen elävinä kuin valkokankaalta. Erityisesti ihastuin kuitenkin kirjailijan kykyyn eläytyä lasten maailmaan.

Kuvaukset rajan yli tulevista, vanhempiaan etsivistä yksinäisistä lapsista ovat riipaisevia.

He nukkuvat suut auki kohti taivasta. Pojat ja tytöt, joiden huulet ovat rohtuneet ja poskien iho halkeillut, sillä tuuli piiskaa niitä päivin ja öin. He valtaavat koko tilan jäykkinä mutta lämpöisinä; he makaavat junavaunun metallikatolla rivissä kuin tuoreet ruumiit. Vastuumies laskee nukkujat sinisen lakkinsa lipan alta: kuusi lasta, seitsemän miinus yksi. Juna etenee hitaasti rautamuurin suuntaisesti kulkevilla raiteilla. Aavikko pingottuu samannäköisenä muurin molemmin puolin. Yläpuolella aukeaa pikimusta, hiljainen yö.

Murheellisen pääteeman ja aikuisten suhteen hiipumisen vastapainoksi tytön ja pojan loputon tiedonjano, kekseliäisyys, arkinen energisyys ja mielikuvituksen vilkkaus ovat valloittavan valoisaa luettavaa.

Kun pakolaisaihe alkaa tuntua liian synkältä keskustelunaiheelta nuorten matkustajien pohdittavaksi, tunnelmaa kevennetään mm. musiikilla. - Kuka tämän fa fa fa fa fa -laulun laulaa? tyttö kysyy. - Talking Heads. - Oliko niissä päissä hiukset? - Totta kai. - Pikät vai lyhyet? - Lyhyet.

ROMAANISSA pohditaan paljon ja monenlaisia asioita sekä yleisellä että henkilökohtaisella tasolla, mutta Luiselli pitää huolen lukijansa mielenkiinnon säilymisestä. Perheen sisäisiä suhteita ja kasvatuskysymyksiä pohtivan äidin ajatuksia seuraa kuin keskustelukumppanina, ja hänen tietonsa ja näkemyksensä siirtolaispolitiikasta vetoavat sekä järkeen että tunteisiin.

Raskaan aihepiirin käsittelyä keventää se, että teksti on pilkottu ja otsikoitu sopivan pieniksi alaluvuiksi. Myös dokumenttiaineiston koin onnistuneina hengähdystaukoina pitkän ajomatkan aikana.

Valeria Luiselli. Kuva: Diego Berruecos

Kadonneiden lasten arkistoa lukiessaan tuntee panevansa aikansa johonkin kokemisen, tietämisen ja pohtimisen arvoiseen. Romaanin jäljiltä on valmis yhtymään perheen äidin - ja kirjailijan - käsitykseen tarinoiden merkityksestä:

- - tarinat eivät korjaa mitään tai pelasta ketään. Mutta ne saattavat tehdä maailman sekä monimutkaisemmaksi että siedettävämmäksi - ja joskus, mutta vain joskus, myös kauniimmaksi. Tarinat ovat keino miinustaa tulevaisuus menneisyydestä, ainoa keino löytää jälkikäteistä selkeyttä.

Kannattaa kokeilla.