29. kesäkuuta 2019


Vaihtoehtoja puupelloille 


Pohjoisen journalistien Metsä meidän jälkeemme on silmiä avaava tietopaketti metsäluontomme tilasta



Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä: Metsä meidän jälkeemme. Like 2019. 272 s.




Pohjoissuomalaisten nuoren polven journalistien Pekka Juntin, Anna Ruohosen ja Jenni Räinän kirjoittama ja valokuvaaja Anssi Jokirannan kuvittama tietokirja Metsä meidän jälkeemme on ilmestynyt täsmäajoituksella. Metsä Groupin ilmoitettua Kemin biotuotetehdashankkeestaan keskustelu ja kiivailu metsien käytöstä on saanut reippaasti lisäkierroksia.

Alkusanoissaan tekijät kertovat projektinsa syntyneen halusta selvittää, miten metsillämme menee, mitä niille on tehty ja mitä pitäisi tehdä. Projektin edetessä kävi yhä ilmeisemmäksi, että metsäluonnon tila on huono, mutta samalla tekijät painottavat muutoksen mahdollisuutta ja jopa todennäköisyyttä. Suomalaiset alkavat ymmärtää metsiensä monimuotoisuuden merkityksen.

Tekijät eivät itse ole metsäalan ammattilaisia, mutta he ovat kuunnelleet tarkalla korvalla tutkijoiden ääntä ja huolta. Metsäteollisuuden  puheenvuorot kirjasta puuttuvat siksi, että tekijöiden mukaan ne kuuluvat muutoinkin isommasti.

Haluamme tuoda tähän keskusteluun moniäänisyyttä. Tarkastelemme metsää ympäristönäkökulmasta ja lähestymistapamme on journalistinen. Kysymme, miten tapamme käsitellä metsää muuttaa elinympäristöä, joka on koti kaikille eliöille, myös meille ihmisille.


KIRJAN NELJÄSSÄ PÄÄLUVUSSA keskitytään ensin siihen, millaisia metsämme olivat luonnontilaisina  ja mitä metsissä tapahtui toisen maailmansodan jälkeen. Suomi nostettiin puulla parempiin päiviin, mutta kun suhde metsään muuttui ja metsäomaisuudesta tuli pelkkä talouden resurssi, tehtiin myös pahoja virheitä.

Tekijät näyttävät, millaisia jälkiä puolivuosisatainen tehometsätalous on jättänyt luontoon. Kaksi kolmasosaa metsien luontotyypeistä on jo uhanalaisia, ja vanhojen elinympäristöjen tuhoutuminen on koitunut monelle lajille kohtalokkaaksi.

Kirjan alalukujen nimet voivat vaikuttaa runollisilta, mutta luvut itsessään ovat karua luettavaa. Ikivanha Vienan reitti uhkaa hävitä hakkuisiin, metsäojitus on pilannut eri puolilla Suomea suot ja rannat, punkit juhlivat ja hirvikärpästen reviiri laajenee. Vielä hetken laulaa helmipöllö...

Tutkijoiden lausuntojen lisäksi kirjassa on metsäluontomme muutokseen eri tavoin pettyneiden kansalaisten haastatteluja. Pudasjärveläinen mökkeilijä ruoppaa mökkirantaansa kolmesti kesässä, ja simolainen perheenäiti nyppii joka suvi lapsistaan punkkeja. Hyrynsalmelainen pariskunta on joutunut heittämään hyvästit luontomatkailu- ja hirsirakennusyritykselleen ja nuori inarilainen metsästäjä etsiytymään Länsi-Lapin talousmetsistä Koillis-Lappiin Tsarmitunturin erämaihin, joissa sentään metsä on vielä ihmistä isompi.

Henkilöjutut kuvineen tuovat tiukasti tietopainotteiseen tekstiin mukavasti väljyyttä ja ihmisläheisyyttä.


KORKEATASOISET VALOKUVAT näyttävät havainnollisesti, millaisena maisema avautuu avohakkuiden, aurausten, ojitusten ja metsätieverkoston jäljiltä ja millaisena se näyttäytyy kansallispuistoissa, suojelumetsissä ja niissä harvoissa erämaissa, joissa puista iäkkäimmät voivat yltää yli 700 vuoden ikään.

Kirjassa kerrotaan, että lähes kaksi kolmasosaa Suomen metsistä on nykyään alle 80-vuotiaita. Vanhojen metsien tilalle kasvatetaan nuorta metsää teollisuuden tarpeisiin, ja tarpeita tuntuu riittävän, vaikka keskusteluun ovat nousseet yhä painokkaammin ilmastonmuutoksen vaatimat toimenpiteet.

Jo otsikot Biopesu, Laske, älä luule ja Metsään meni paljastavat, että kaikki ei ole kirjoittajien mielestä sitä, miltä sen halutaan näyttävän. Mielipiteitämme voidaan muokata niin suuntaan kuin toiseenkin erilaisilla laskelmilla ja ohjailevalla kielenkäytöllä. Esimerkiksi biotalous kuulostaa ekologiselta ja vihreältä, vaikka käytännössä kyse on sellutehtaista.

Kirjassa ei silti päädytä pessimismiin. Virheitä voidaan vielä korjata ja menetelmiä ja asenteita muuttaa metsäystävällisemmiksi. Tutkijoilla ja poliitikoilla on metsäluonnostamme suuri vastuu, mutta myös yksityiset metsänomistajat ovat tärkeässä roolissa.

Viimeinen pääluku esittelee uudenlaisia metsillä ansaitsemisen tapoja ja pohtii myös metsän itseisarvoa. Voisiko tulevaisuuden suomalainen metsä elää yhtä aikaa rikkaana boreaalisena havumetsänä ja tuottaa puuta taloudelle? Ehkäpä - -.


TUSKIN Metsä meidän jälkeemme muuttaa metsäteollisuuden nimiin vannovan mielipiteitä, mutta tavalliselle metsässäkulkijalle se on monessa suhteessa ajatteluttava ja metsänlukutaitoa kohentava lukukokemus.

Kirjoittajat tekevät kyllä selväksi, että metsä muuttuu myös jatkuvalla kasvatuksella mutta ei läheskään yhtä radikaalisti kuin armottomilla avohakkuilla. Parasta heidän mielestään kuitenkin olisi, että metsällä voisi tienata hyvin myös puita kaatamatta, vaikka ajatus vaikuttaakin varsin utopistiselta.

Joistakin kirjan toiveikkaista visioista sentään tahtoisin pitää kiinni.

Noinkohan joskus toteutuisi vaikkapa ajatus muodostaa suojelualueista yhtenäinen Vihreä vyöhyke itärajan molemmin puolin Suomenlahdelta Jäämerelle ylläpitämään luonnon monimuotoisuutta ja kohentamaan luontomatkailullaan rajakuntien taloutta?



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Iida Turpeinen: Elolliset

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa

Anna Soudakova: Varjele varjoani