3. kesäkuuta 2019



"Ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä" 

Johanna Venhon romaani Ensimmäinen nainen kertoo Sylvi Kekkosen elämästä satuttavan kauniisti



Johanna Venho: Ensimmäinen nainen. WSOY 2019. 261 s.



Mutta häntä ei saa rajattua. Rajat pehmenevät, koko Sylvistä tulee kumman hahmoton. Siinä on sellaista perinaisellista pehmeyttä, jota pieni nukkemainen muoto vain korostaa. Sisältä Sylvi on vahvempi kuin moni muu, hänessä on kallioseinäinen luola, kiveen koverrettu tila. Kun yrittää piirtää päällä näkyvää muotoa: somaa niskaa, pyöreitä poskia, tulos on vääränlainen. Siihen pitäisi saada terävä reuna johonkin kohtaan.

Kuvanveistäjä Essi Renvallilta on tilattu Sylvi Kekkosen muotokuva, mutta se ei ota millään syntyäkseen. Maan ensimmäisessä naisessa yhdistyvät niin monet vastakkaiset piirteet, että löydä siinä sitten sielullinen ilmaus, tasapainoinen kompositio.

Johanna Venhon (s.1971) tunnelmat ovat saattaneet olla hyvinkin samansuuntaiset hänen ryhtyessään kirjoittamaan romaaniaan Ensimmäinen nainen. Mutta lopputulos on vakuuttava ja vaikuttava. Venhon historiallinen romaani Sylvi Kekkosesta on kiinnostava, kaunis ja intiimi romaani naisesta ja äidistä suuren miehen varjossa.


VENHO RAJAA romaaninsa taitavasti muutamaan elokuiseen päivään vuonna 1966. Kekkoset ovat saaneet joku vuosi sitten kuningatar Elisabethilta lahjaksi Morrin Minin ja Sylvi on vastoin miehensä odotuksia ajanut ajokortin. Presidentti on lähtenyt työmatkalle Lappiin, ja 66-vuotias Sylvi ajelee itsekseen Katerma-mökille Suomusjärvelle. Hänen ystävänsä Marja-Liisa Vartio on kuollut alkukesästä, ja sitä surua minäkertoja lähtee Katermaan "hellimään ja purkamaan".

Romaani etenee pääosin Sylvin yksinpuheluna, mutta puhe on osoitettu sinälle, Marja-Liisalle. Sylvi eläytyy niin voimakkaasti ystävänsä läsnäoloon, että lukijakin näkee Vartion istuskelemassa milloin matalalla jakkaralla takan ääressä, milloin huopaan kääriytyneenä Sylvin sängynpäädyssä.

Marja-Liisa Vartion hahmo konkretisoi Sylvin syvää surua mutta on yhtä tärkeä hänen uteliaana kuuntelijanaan ja rohkeana haastajanaan. Eläessään vilkas, innostuessaan pitelemätön ja Sylvin mielestä joka suuntaan rönsynnyt Marja-Liisa asettuu Katerman hiljaisuudessa vastaanottajan rooliin, ja Sylvi uskaltaa kuin uskaltaakin ryhtyä purkamaan hänelle kokemuksiaan ja tuntojaan, joita on joutunut rouva Kekkosena pitämään visusti piilossa.


SYLVI KÄY LÄPI elämäänsä lapsuutensa huimasta vapaudesta nykyiseen suureen yksinäisyyteensä. Hän kertoo käsityksiään ja kokemuksiaan rakkaudesta, avioliitosta, äitiydestä ja kirjoittamisesta. Vähä vähältä hän avaa unelmiaan ja paljastaa niiden särkymisen syitä. Samalla hän tulee näyttäneeksi myös lujuutensa ja "terävät reunansa".

Rakkaudesta puhun varovasti, avioliittoon en usko, mutta ystävyyden varaan rakennan. Siinä on entisen papintyttären uskontunnustus. Usko rakkauteen ja avioliittoon murenee, kun puolisot Sylvin kokemien monien keskenmenojen ja vaarallisen kohdun ulkoisen raskauden takia muuttavat lääkärin kehotuksesta nukkumaan eri huoneisiin ja Urho Kekkonen löytää kumppaneikseen muita naisia.

Salasuhteet ovat kaikkien tiedossa, mutta "vanhan maailman ihmisenä" Sylvi pitää uhmakkaasti kiinni avioliitostaan ja jatkaa sitä "toveruusliittona" ja "intellektuaalisena kumppanuutena". Kipeää se kuitenkin tekee, ja monessa häpeällisessä tilanteessa avuksi on otettava terävä kieli.

Vähintään yhtä nöyryytetyksi Venhon Sylvi Kekkonen kokee joutuneensa kirjailijana. Jo se harmittaa, että hän kelpaa kyllä lukemaan ja kommentoimaan miehensä puheita ja kirjoituksia mutta hänen omasta kirjoittamisestaan puoliso ei ole kiinnostunut. Olen [vain] ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä.

Pahinta kuitenkin on se, että kirjallisuuspiirit sulkevat hänet mieluusti ulkopuolelleen eikä häntä presidentin rouvana mitata samalla mitalla kuin muita kirjailijoita. Ei ihme, että Sylvi Kekkosen itsetunto on lujilla ja kirjoittaminen takkuaa. Muuatta Kirjailijaliiton kokousta muistellessaan Sylvi miettii, olisiko miehiä kohdeltu koskaan samalla tavalla kuin häntä.

Venhon Sylvi tuntee kyllä alemmuutta myös Marja-Liisa Vartion suhteen, mutta kollega ymmärtää hänen kirjailijanlaatuaan, uskoo hänen kykyihinsä ja kannustaa häntä jatkamaan. Vartion kanssa voi sitä paitsi keskustella ja kiistellä muustakin kuin kirjallisuudesta: elämästä ja valinnoistaan,  käsityksistään ja arvoistaan, naisen kokemuksistaan ja tunteistaan.


KUN VENHO VÄLISTÄ KATKAISEE Sylvin puheen Essi R:n työskentelyllä ja ajatuksilla, esiin astuu ankaraan itsehillintään sulkeutuneen Sylvin täydellinen vastakohta: boheemi, räväkkä ja suorapuheinen taiteilija, jonka äitiys ja perhe-elämä ovat kaukana Sylvin vaalimista. Venhon romaanissa äitiydestä tulee Sylvi Kekkoselle hänen tärkein roolinsa, niin tärkeä, että hän myöntää pitäneensä pojistaan kiinni vielä heidän aikuisiässään - ja miniöistään välittämättä. Vieläkin Sylvi sanoo ikävöivänsä poikiaan kuin amputoituja jäseniä.

Toisaalta Essi R. ja Sylvi K. ovat Ensimmäisessä naisessa hyvin samanlaisessa tilanteessa: luomisen kiperimmässä vaiheessa, keskellä epäuskoa. Mutta kun Sylvi miettii luovuttamista, Essi R. panee hanttiin ja taistelee. Essi R:n osuuksissa Venho pääsee mukavasti tarkastelemaan myös ajan taidekäsityksiä ja taiteilijuutta yleensäkin.

Sylvin henkilökohtaiset kirjalliset tavoitteet kiteytyvät romaanin loppupuolella: Lauseet pitää saada palamaan sillä lailla että ne näkvvät pimeässä. Ne pitää saada roihuamaan. Niihin on pantava koko voimansa. Muussa ei ole mieltä, muuta ei kannata tehdä.

Johanna Venho on kirjoittanut Ensimmäisen naisen juuri tuonkaltaisella intohimolla, intensiteetillä ja ehdottomuudella. Venhon romaani Sylvi Kekkosesta on herkästi eläytyen luotu henkilökuva, jonka äärellä mieli askartelee vielä pitkään loppusivujen jälkeenkin. 

Johanna Venho. Kuva Veikko Somerpuro

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit