25. kesäkuuta 2019


Elämää kansankodin raunioilla 

Asko Sahlbergin uuden romaanin päähenkilö saa tarpeekseen ja ottaa oikeuden omiin käsiinsä 


Asko Sahlberg: Haudallasi, Adriana. Like 2019. 285



Vuodesta 1996 Göteborgissa asunut Asko Sahlberg (s. 1964) aloittaa uuden romaaninsa Haudallasi, Adriana tarinan lopputilanteesta. Kertoja-päähenkilö Daniel Dahlberg välttyy itse tulemasta ammutuksi mutta löytää talonsa piharakennuksesta vuokralaisensa, romanialaisen seksityöläisen Adrianan, kuolleena. Miten keski-ikäisen, Göteborgissa kannattamatonta kirjadivaria pitävän miehen tasaisen tylsä, yksinäinen elämä on kääntynyt näin vaaralliseksi?

Tapahtumien kulkuun vaikuttavat isännän ja vuokralaisen välille syntynyt suhde ja seksin ja huumeiden myynnin taustaverkostot, mutta tavanomaisesta rikosviihteestä Sahlbergin romaanissa ei ole kyse.


KIRJAN ALAOTSIKKO  Sairauskertomus on huomionarvoinen tarkennus. Haudallasi, Adriana on sekä yksityisten romaanihenkilöiden, erityisesti kertojan itsensä, että koko ruotsalaisen kansankodin sairauskertomus. Kertojan kuolemansairas isä väittää tietävänsä, mistä ruotsalaisen yhteiskunnan alamäki alkoi.

Minä muistan hyvin miten Ruotsia pidettiin mallivaltiona. Täällä oli maailman korkein elintaso ja paras terveydenhoito ja vanhustenhuolto, parhaat eläkkeet ja sosiaaliturva ja demokratia ja leirintäalueet ja lavatanssit. Ja kauneimmat naiset tietysti. Nyt kaikki menee päin helvettiä. Se alkoi nimenomaan Palmesta ja muista pyhimyksistä - -.

Kaiken pahan alku ja juuri on isän mielestä mahdottomaksi paisunut maahanmuutto, ja maahanmuuttajien tekemiset ovat kertojankin suurin huolenaihe, mutta vain muuttajajoukkoon pesiytyneiden rikollisten tekemiset, olihan kertojan äitikin Chilen pakolaisia.

Jakoa kunnollisiin ja kunnottomiin maahanmuuttajiin tekee kertojan lähin tuttava, suomalaissyntyinen Heimonen. Hänestä turkkilaiset, iranilaiset ja kiinalaiset ovat kovina työntekijöinä kelpo väkeä, mutta Afrikan sarven porukasta hänellä ei ole mitään hyvää sanottavaa, kuten ei uusnatseistakaan eikä minkään sortin ääriliikkeistä.


KERTOJA ITSE, Sahlbergille tyypillinen sivulliseksi jättäytynyt ajelehtija, ei huutele ääneen mielipiteitään mutta tekee mielessään sitäkin synkempää analyysiä ympärillään aukeavasta maailmasta.

Katsellessaan Göteborgin "kanjoneissa" vastaansa tulevia ihmisiä hän näkee heidät Victor Hugon Kurjien kaltaisena surkeana joukkona, modernin pohjoismaisen kaupungin alistettuina ja tuhoon tuomittuina, kyyryisinä ja tyhjäsilmäisinä vaeltajina. Tosin hän on tunnistavinaan heissä myös tietynlaista uljuutta ja sitkeyttä.

Tuttuja tavatessaan pääosin vaitonaisena pysyttelevä päähenkilö pudottelee lyhyitä, sarkastisia repliikkejä ja pitää tunteensa kurissa, mutta Adrianan kohtaaminen saa hänessä aikaan hämmentävän muutoksen. Vastoin aiempia tapojaan hän alkaa pohtia moraalikysymyksiä.

Kuuluiko minun pitää Adrianaa moraalittomana? Entä hänen luonaan maksusta käyviä miehiä? Miten suhtautua pitseriassa ilmiselvästi harjoitettavaan huumekauppaan? Tuomitako mustapartainen mies, joka oli valinnut elämäntehtäväkseen läimiä kasvoille hänen vuokseen kadulla värjötteleviä kerjäläisiä?

Sahlberg motivoi sankarinsa introverttiuden hänen traagisilla lapsuuskokemuksillaan. Sitä mukaa kun kertoja uskaltaa päästää pintaan torjumansa muistot ja syyllisyydentunnot, hänessä alkaa kasvaa halu muunkinlaiseen muutokseen.

Ymmärrettyään kulisseihin vetäytymisen kaikkein arvottomimmaksi tavaksi elää kertoja päättää astua näyttämölle ja ryhtyä  aktiiviseksi toimijaksi, "Jumalan miekaksi". Silloin monelle pahantekijälle koittaa tilinteon hetki.

Kertojan oman käden oikeus ja henkilökohtaiset kostotoimet ovat kuitenkin moraalisesti arveluttavia eivätkä tee hänestä parempaa ihmistä. Kiihkossaan hän tekee virhearvioita ja jakaa myös vääriä tuomioita.


SAHLBERGIN PÄÄHENKILÖ muistuttaa monessa suhteessa  film noir -elokuvien vieraantuneita sankareita, ja romaanista löytyy muitakin "mustan elokuvan" piirteitä.

Kirjan tapahtumaympäristöt levittäytyvät eteen usein öisessä valaistuksessa, hämärinä ja varjoisina, ja tunnelma on alakuloinen, lohduton tai uhkaava. Kaupungin talot välttivät kaatumisen päällemme, - - nuo lukematomien ihmiskohtaloiden synkeän massan raskauttamat rakennukset, joiden pimeässä huojuvat fasadit olivat hauraita teatterikulisseja ja valaistut ikkunat pystyyn nostettuja hirttolavan luukkuja.

Kauhuromanttiset näkymät ja toisalta patetiaa lähestyvät lyyriset hetket saavat aikaan sen, että romaani tuntuu tavallaan vanhanaikaiselta - hyvässä vai pahassa, sen päättää lukija. Minusta Sahlbergin kertomatapa on kiinnostava.

Romaanin kieli pursuaa kuvallisuutta. Välistä kirjailija tyytyy kuluneisiin metaforiin ja riutumiset, värjymiset ja myrtymiset toistuvat turhan usein, mutta väsyneet räystäät likinäköisten ikkunoiden luona ja taivaalta hilseilevä jauhoinen lumi tuntuvat ihastuttavan tuoreilta ja tehokkailta.

Asko Sahlberg. Kuva: Like Kustannus
Tapahtumia lukee muutenkin vahvasti visuaalisina, enkä tarkoita tällä niinkään tarinan toimintakohtauksia kuin eräänlaisia "pysäytyskuvia", hahmoja kapakoiden nurkkapöydissä, öisissä busseissa ja raitiovaunuissa, katu- ja pihavalojen alla ja rakennusten valaistuissa oviaukoissa ja ikkunoissa.

En voi kuin ihailla kirjailijan taitoa yhdistää painava, ajatteluttava sanottava ja persoonallinen ilmaisu runolliseksi raadollisuudeksi, jossa kaikesta huolimatta kytee vielä jonkinlainen paremman huomisen kipinä.





Kommentit

  1. Luin tämän juuri eilen loppuun. Hieno kirja. Jotkut eivät pidä Sahlbergin tyylistä sen pateettiseksi kokemansa tyylin vuoksi. Minusta nuo pysäytykset, päivien ja öiden runolliset kuvaukset ovat tosi hienoja.
    Ajattelin lopussa, miksei virkavalta jo etsi Danielia, mutta eihän alamaailma tietenkään poliisia vaivaa, vaan pyrkii ratkaisemaan asiat itsenäisesti.
    Monentasoinen sairauskertomus tosiaan. Olen pitänyt kaikesta, mitä olen Sahlbergiltä lukenut, tyyli on selkeästi oma ja tunnistettava.

    VastaaPoista
  2. Olen, Marjatta, samaa mieltä kanssasi Sahlbergista ja hänen tyylistään. Minusta vaatii rohkeutta kirjoittaa tänä päivänä niin kuvailevaa ja moraalikysymyksiin avoimesti paneutuvaa tekstiä, kuin Sahlberg kirjoittaa. Hienoa, että meillä on tällainenkin kirjailija!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit