torstai 19. huhtikuuta 2018

19. huhtikuuta 2014


Fantasian keinoin todellisuuden ytimeen 


Leena Krohnin romaania Kadotus ei kannata jättää kertalukemiselle, ja hyvää matkaseuraa saa Pirjo Lyytikäisen Krohn-esseistä 



Leena Krohn: Kadotus. Teos 2018. 159 s.
Pirjo Lyytikäinen: Pilviä maailmanlopun taivaalla. Leena Krohnia lukiessa. Teos 2018.
224 s.



Leena Krohnin (s. 1947) uuden romaanin nimi Kadotus ei suinkaan suoraan viittaa paratiisin vastakohtaan. Kadotus on löytötavaratoimisto, johon hyväntahtoiset ihmiset toimittavat toisten kadottamia tavaroita.

Krohnin Kadotukseen kätkeytyy silti muitakin merkityksiä. Tyypilliseen tapaansa Krohn on huolestunut nykymenosta ja tällä kertaa erityisesti siitä roinamäärästä, jota jatkuvasti ja piittaamatta kartutamme ja kasaamme kaatopaikoille. Niinpä holtittoman elämämme loppupäässä häämöttääkin, ei suinkaan autuus, vaan katastrofi, kadotus.


DYSTOOPPINEN Kadotus on varoitustarina, vaikka siinä vietetään iloista taiteiden ja elämysten iltaa. Kaupungin puistoihin ja toreille on pystytetty telttoja ja esiintymislavoja, ja kävelykujillakin yleisön yllättävät mitä erikoisimmat performanssit ja taideluomukset.

Romaanin lähtötilanne on realistinen, mutta pian tunnelma muuttuu oudoksi ja mystiseksi, unen kaltaiseksi. Illuusiovaikutelma on vahva. Harha ja aito sekoittuvat keskenään, ja ilmassa on vaaran merkkejä.

Juhlijoiden joukkoon on soluttautunut myös epäilyttävää väkeä, eikä taideteostenkaan suhteen kannata olla liian herkkäuskoinen. Suosiota keräävän, ympäristöään vääristäen heijastavan peilimunan sisältä kuuluu uhkaavia ääniä, viisimetrisen kalkkarokäärmeen naisenpää hymyilee pahaa enteillen, eikä litteä paperimassamieskään ole järin ystävällistä juhlaseuraa.

Suurin osa ihmisistä jatkaa kuitenkin ilonpitoaan huolettomina kuin lapset.


ROMAANISSA ei ole varsinaista päähenkilöä, ellei sellaiseksi lasketa löytötavaratoimiston virkailijaa, mietiskelijää, jolle illan antina kuljetetaan neljätoista arkista esinettä. Kukin hukattu tavara on peräisin jostakin illanaikaisesta kohtauksesta, ja romaani rakentuu kuin verkko esineiden ja niiden kadottajien toisiinsa linkittyvistä tarinoista.

Avain, sateenvarjo, korvakoru, talutushihna, balettitossu, lyijykynä, kullanväriset sakset...

Virkailija katselee kokoelmaa ja miettii: Tavara ei ole vain materiaalia. Yksinkertaisinkin, vähäpätöisinkin ihmisen tuottama tavara on kertomus, sillä se puhuu ihmiskunnan toiveista, tarpeista ja työstä. - -  Esine on ikkuna, sillä kun katson esinettä, joka on näkyvä, näen myös näkymättömän. Se on suunnitelma, tarkoitus ja mieli, ihmisen mieli.

Vaikka Krohn arvio nykymaailmaa kirpeän satiirisesti, hänen huolensa ihmisestä ja ihmiskunnasta huokuu aina myötätuntoa ja toivoa. Romaanin kertoja ymmärtää, että ihmiset tarvitsevat myös tarpeetonta, sellaista kuin leikki, taika, unennäkö. Taide.

Siitä, mikä on leikkiä, alkaa todellisuus, siitä, mikä on unta, syntyy tarmo ja työ, ja kaikki se mikä on kaunista, on elävää, toimivaa ja ikuista.

Kaatopaikoilla todellisuus on toisenlainen. Välistä kertoja ennustaa kuin pyhän kirjan profeetta: Kaatopaikka on totuuden paikka. - - Se, mitä me yritimme hävittää, tulee hävittämään meidät. Se, minkä me hylkäsimme, paljastaa, mitä kerran himoitsimme, mitä teimme, keitä olimme ja mikä on kohtalomme.


KADOTUKSEN  sivumäärä on pieni mutta anti niin runsas, ettei sitä ota haltuunsa vielä toisellakaan lukemisella.

Kronin teksti on viisasta, kaunista ja monimerkityksistä, niin kuin nykykirjallisuuden suureksi klassikoksi luonnehditulta kirjailijalta sopiikin odottaa, ja professori Pirjo Lyytikäisen (s. 1953) avulla siihen löytää vielä lisää ulottuvuuksia.

Esseeteoksessaan Pilviä mailmanlopun taivaalla Lyytikäinen kirjoittaa ennen kaikkea Krohnin 2000-luvun kirjoista mutta nostaa esiin kirjailijan aiempaakin tuotantoa. Lyytikäinen itse kirjoittaa niin selkeää ja kaunista kieltä, että teoriakammoisetkin voivat huoletta tarttua esseisiin.

Lyytikäinen kertoo, kuinka Krohn fantastisten hahmojensa lomassa kuvaa mieluusti esineitä, joihin liittyy monenlaista symboliikkaa ja kulttuurista muistia. Väite todentuu hyvin Kadotuksen esineistön tarkastelussa. En ole kuunaan tullut ajatelleeksi esimerkiksi kynän elämää ja tehtäviä ihmisen ja ihmiskunnan vaiheissa!

Krohnin teosten satiiria, melankoliaa ja niiden yhdistelmiä Lyytikäinen käsittelee paljon ja valaisevasti, ja lisää esimerkkejä löytyy Kadotuksesta. Innostuin myös esseestä, jossa käsitellään inhon estetiikka Krohnin tuotannossa.

Kadotuksestakin löytää kohtauksia, jotka inhottavat. Yksi sellainen on groteski performanssi, jossa Kärpästen rouvaksi (!) itsensä nimennyt alaston, vanha nainen on sulkeutunut puhelinkoppiin raatokärpästen kidutettavaksi. Huomiota kiinnittävät myös romaanin useat kuoleman kuvat ja kuvaukset.

Lyytikäinen tähdentää, että vastenmielisten kuvien viljelyllä on tärkeä tehtävä. Samalla tavalla, kuin voidaan sanoa, että Krohn ei kirjoita fantasiaa vain fantasian vuoksi, on paikallaan muistuttaa,että hänen tarkoituksensa ei ole vastenmielisillä kuvilla vain herättää inhoa ja kauhua vaan panna lukija niiden kautta miettimään hyvän ja pahan kysymyksiä ja pohtimaan maailmaa ja ihmisen tilaa.


LEENA KROHNIN Kadotuksen lukeminen on monella tapaa löytöretkeilyä. Hänen allegorinen ja kaleidoskooppimainen kerrontansa ja monimielinen kielensä tarjoavat runsaasti keksimisen iloa, ja mielihyvää tuottaa myös tekstiin upotettujen kulttuuristen viitteiden havaitseminen.

Lyytikäinen korostaa, kuinka Krohnin kertojanlaatuun kuuluu oleellisena osana tarjota todellisuuteen monenlaisia näkökulmia ja herättää ristiriitaisia tunteita. Samalla Krohn luo arjesta toista todellisuutta. Arki muuttuu karnevaaliksi - usein kitkeräksi, mutta aina ajattelun ja kuvittelun juhlaksi.

Siispä juhlimaan!

Leena Krohn. Kuva Laura Böök

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti