keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

11. huhtikuuta 2018


Jos rasismi voittaa, tulevaisuus on tuskallinen


Johannes Anyurun palkittu romaani puhuttelee kauheudellaan ja kauneudellaan


Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (De kommer att drunkna i sina mödrars tårar, 2017). Suom. Outi Menna. S&S, 2018. 303 s.



Johannes Anyuru (s. 1979) on ruotsalainen kirjailija ja runoilija, joka oli ehdolla August-palkinnolle jo kansainvälisellä läpimurtoteoksellaan Myrsky nousee paratiisista (2014). Palkinto tuli kuitenkin viime vuonna hyvin erityyppisellä romaanilla He hukkuvat äitiensä kyyneliin.

Outi Mennan jälleen taitavasti suomennettu romaani on vaikuttava ja surumielinen kuvaus siitä, mihin epäonnistunut pakolaispolitiikka ja rasismin lisääntyminen voivat pahimmillaan johtaa.



ROMAANI ALKAA rajusti kolmen islamistinuoren terrori-iskulla sarjakuvakaupan yleisötilaisuuteen Göteborgissa. Tilaisuudessa puhuu satiirisia Muhammed-strippejä piirtänyt taiteilija. Mieleen nousee heti satiirilehti Charlie Hebdoa vastaan tehty isku Pariisissa 2015.

Romaani kuitenkin lähtee alkutilanteesta aivan omille teilleen ja ottaa käsittelyynsä ruotsalaiseen yhteiskuntaan pesiytyneen muukalaisvihan. Kertojana romaanissa on afrikkalaistaustainen muslimi, jonka suunnitelmissa on kirjoittaa tapahtumista kirja.

Terroristeista kahden, syyrilais- ja irakilaistaustaisten nuorten miesten Hamadin ja Aminin, henkilöllisyys selviää heti, mutta kolmas heistä on arvoituksellinen nuori nainen. Hänen tehtävänsä on kuvata isku ja välittää kuvaa samanaikaisesti ulkomaailmalle. Isku epäonnistuu, ja seuraavassa luvussa tyttö, kolmikon ainoa eloonjäänyt ja romaanin varsinainen päähenkilö, on jo Tundra-nimisessä oikeuspsykiatrisessa sairaalassa.

Kun kertoja saapuu tapaamaan Tundra-tyttöä, kuten hän tätä nimittää, hän tietää tytön 14-vuotiaana islaminuskoon kääntyneeksi belgialaisnuoreksi, joka monien erittäin traumaattisten vaiheiden jälkeen on päätynyt Göteborgiin.

Kirjailijalle tyttö kuitenkin tarjoaa aivan toisenlaisen tarinan henkilöstään ja historiastaan, joka sijoittuukin  - lähitulevaisuuteen.

Siinä tarinassa, sairaalassa kirjoittamissaan muistiinpanoissa, tyttö kertoo olevansa Algeriasta Ruotsiin tulleiden vanhempien tytär ja joutuneensa muuttamaan Kaningården-nimiseen göteborgilaislähiöön. Tästä maahanmuuttajien asuttamasta alueesta on Anyurun dystopiassa tullut paikka, jonne eristetään mm. sellaiset maahanmuuttajat, jotka kieltäytyvät kirjoittamasta jokavuotista kansalaissopimusta tottelevaisuudestaan. Heidät määritellään valtion vihollisiksi.

Miten tytön tulevaisuudenmuistoihin tulisi suhtautua? Skitsofreenikon harhoina? Vankeudessa aivopestyn ja kidutetun ihmisen hallusinaatioina? Kertoja, joka itsekin on asunut Kaningårdenissa, haluaa kuunnella tyttöä mitätöimättä tämän muistikuvia. Kohtaamisista tulee tärkeitä molemmille.



ANYURU hyödyntää romaanissaan taitavasti ja omintakeisesti tieteiskirjallisuuden aikamatka-aihetta. Kaikki kirjassa vaikuttaa hyvin todelliselta. Tytön kuvaukset lapsuudestaan tulevaisuuden Ruotsissa näyttäytyvät sekä mahdollisina että pelottavina.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin onkin oikeastaan yhtä aikaa ajankohtainen ja enteellinen varoitustarina. Se on painajaismainen kuvaus kahtiajakoisesta ja muukalaisvihamielisestä Euroopasta, jossa rasismi ja fasismi eivät kuulu vain historiaan vaan ovat edelleen realiteetteja.

Valitettavan tutuilta tuntuvat esimerkiksi romaanissa esiintyvät väkivaltaiset "ritarisydämet", jengit, jotka ajavat isänmaan asiaa pelottelemalla ja hakkaamalla kaikkia muualta tulleita. Eikä ympäristö ole mahtavinaan mitään.

Suoria vastauksia nuorten maahanmuuttajien radikalisoitumiseen ei anneta. Romaanin kertoja yrittää parhaansa mukaan selvittää sarjakuvakaupan iskuun osallistuneiden nuorten motiiveja ja käy haastattelemassa myös heidän omaisiaan, mutta kaikki ovat yhtä hämmentyneitä.

Ruotsalainen elämä, se ei riittänyt hänelle koskaan, sanoo Hamadin isä, ja Aminin äiti ihmettelee poikansa fanaattista jihadistiksi ryhtymistä, kun tämä kuitenkin nimitteli läheisiään tyhmiksi, muslimeiksi.



OMAISTEN HAPUILEVISTA vastauksista kuultaa samansuuntainen käsitys ruotsalaisesta yhteiskunnasta kuin on kertojalla ja Tundra-tytöllä: Ne, joita ruotsalaiset pitivät ruotsalaisina, olivat ruotsalaisia. - - Minä en ollut ruotsalainen, koska olin muslimi. Kun edes maassa syntyneiden toisen polven muslimitulokkaiden on vaikea saada ruotsalaisstatusta, ei ihme, että he tuntevat alituista vierautta.

Ei kukaan halua olla vihattu, vähätelty tai näkymättömänä ohitettava, eikä kukaan halua antaa lapsilleen perinnöksi alituisia huonommuuden ja pelon tunteita. Jokainen ihonväriin, kansallisuuteen ja uskontoon katsomatta haluaa olla olemassa, näkyä ja tulla rakastetuksi. Romaanissa toistuu ajatus unelmista ja unelmien kohteena olemisesta.

Kertojan vaimo muistelee mustan amerikkalaisen oikeustaistelijan ja runoilijan Audre Lorden ajatuksia ja miettii: Muslimeilla on ehkä Ruotsissa tänä päivänä sama tilanne. Kukaan ei unelmoi meistä paitsi Daesh (Isis). Hiukan myöhemmin kertoja pohtii samaan tapaan: Hamad tarjoili tytölle ja Aminille unelman, jossa oli tilaa heille kummallekin.

Johannes Anyuru tietää, mistä puhuu. Dystopiastaan huolimatta hän silti selvästikin haluaa uskoa parempaan huomiseen.

Vaikka He hukkuvat äitiensä kyyneliin on, kuten nimikin vihjaa, kertomus kadotetuista lapsista, romaaniin pilkahtelee myös valoa. Erityisesti sitä säteilee lasten ja nuorten maailmasta. Kertojan pikkutytölle erilaisuus ei ole ystävystymisen este, ja Tundra-tytön ja hänen juutalaisen bestiksensä Liatin teinityttöhupatuksissa on synkissäkin oloissa huojentavaa keveyttä.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on lyyrikkonakin tunnetun Anyurun kaunis ja suggestiivinen romaani, jonka surun ja rohkeuden kuvissa ja kuvauksissa ajatukset viipyvät vielä pitkään romaanin lukemisen jälkeen.


Johannes Anyuru. Kuva:Mercies May










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti