lauantai 21. huhtikuuta 2018

21. huhtikuuta 2018




Nuori tulokas villitsee vanhat vainajat Georgetownin hautausmaalla 

George Saundersin kokeellinen romaani Lincoln bardossa palkittiin viime vuonna Man Booker -palkinnolla



George Saunders: Lincoln bardossa (Lincoln in the Bardo, 2017). Suom. Kaijamari Sivill. Siltala 2018. 415 s.




Lincoln bardossa on yhdysvaltalaisen George Saundersin (s. 1958) ensimmäinen romaani. Saundersilta löytyy kuitenkin suomennettuina jo kaksi novellikokoelmaa: Joulukuun kymmenes (2015; Kirjareppu 13.8.2015) ja Sotapuiston perikato (2016).

Suosittelen kokoelmia romaanin lämmittelylukemisiksi tai jatkonautinnoiksi. Resepti on molemmissa samankaltainen: tarjolla on sopivassa suhteessa kirpeää, hilpeää ja kauhistuttavaa. Romaanissaan Saunders sekoittaa joukkoon vielä liikuttavan ainesosan.


TIIBETTILÄISESSÄ buddhalaisuudessa bardolla  tarkoitetaan kuolemanjälkeistä välitilaa. Saundersin romaanin vainajat eivät kuitenkaan eri syistä halua jatkaa matkaansa eteenpäin vaan parveilevat henkiolentoina hautojensa tiimoilla Georgetownin hautausmaalla.

He uskovat pääsevänsä vielä takaisin entiseen elämään ja puhuvat nykyisestä olomuodostaan kiertoilmaisuin. Vainaja on sairashahmo, arkku sairaskirstu ja krypta sairasmaja. Ja "sairailta" he todella näyttävätkin, kuka milläkin tapaa!

Romaanin kolme aktiivisinta henkeä ovat tapaturmaisesti kuollut kirjanpainaja Vollman, itsemurhan tehnyt homoseksuaali Bevins ja kolmikon järkimies pastori Thomas. Ilkialastoman, lommopäisen Vollmanin elin on paisunut kuin..., Bevinsillä on silmäpareja, neniä ja käsiä vaikka muille jakaa, ja nilkuttava pastori liikkuu aina juosten. Ominaisuuksilla on enemmän tai vähemmän selvä yhteys kantajiensa elämänvaiheisiin.

Kummallisen henkiyhteisön järjestys häiriintyy pahan kerran, kun hautausmaan erääseen kryptaan tuodaan presidentti Lincolnin 11-vuotiaan, lavantautiin menehtyneen pojan Willien ruumis. Uteliaita henkiä haahuilee pojan ympärillä tungokseen asti.

Osa hengistä toivoo jotenkin hyötyvänsä kuuluisasta lapsivainajasta, mutta Vollman, Bevins ja Thomas ovat aidosti huolissaan. Olo välitilassa on kiirastulen kaltaista kärsimystä, ja kolmikko tahtoisi lapsen jatkavan matkaansa mahdollisimman pian. Presidentin suru tekee lähdön kuitenkin ongelmalliseksi.


SAUNDERS on kertonut romaaninsa alkusysäykseksi erään faktana pidetyn yksityiskohdan Willien kuoleman tiimoilta. Yhdysvaltain sisällissotaa oli käyty jo vuoden verran, kun helmikuussa 1862 poika sairastui ja kuoli. Presidentin kerrotaan olleen niin surun murtama, että hän palasi usean kerran kryptaan pitämään sylissään rakkaan lapsensa ruumista.

Presidentin suru saa kansalaisilta ensin osakseen myötätuntoa, mutta kun taistelukentillä  nuorten miesten ruumiskasat kasvavat kasvamistaan, soraäänten kuoro alkaa voimistua.

Saundersin tapa kertoa rinnakkain henkimaailman ja reaalimaailman tapahtumia on erikoinen ja hauska. Varsinaista kertojaa ei ole lainkaan. Kirjailija rakentaa romaaninsa kokonaan vaihtuvien äänten ja erilaisten lähteiden keskusteluksi ja jatkumoksi.

Reaalimaailman tapahtumia ja reaktioita seurataan monenlaisia oikeita ja keksittyjä lähteitä siteeraten, mutta myös sairashahmojen dialogi käydään repliikein, joiden puhuja selviää vasta repliikin lopussa olevasta lähdemerkinnästä.

Kuulostaako vaikealta? Lukeminen on kuitenkin helppoa ja nautinnollista. Keskustelu paljastaa nopeasti henkipuhujien luonteenpiirteet, sainoisinko kaikessa raadollisuudessaan, ja sitaatit reaalimaailman reagoinnista ovat nekin osuvalla satiirilla silattuja. Elämä tuntuu olevan samanlaista karnevaalia siellä ja täällä.


HENKIMAAILMAN roisi käytös ja sen puhetulvan virtuoottinen kakofonia hiljenevät kuitenkin riipaisevaksi surun kuvaukseksi aina, kun kirjailija ryhtyy kuvaamaan isän ja pojan epäonnistumaan tuomittuja yhteydenpitoyrityksiä. Pietá-aiheen lisäksi Saunders liittää kohtauksiin muitakin kristillisiä viitteitä. Silti eri uskonnot näyttävät olevan hänelle ennen kaikkea hyvää kirjallista materiaalia.

Lincoln bardossa on vaikuttava surutyökuvaus, mutta siinä on kyse muustakin.

Romaanissa ovat vaakakupissa henkilökohtainen ja yleinen, yksilö ja yhteiskunta. Presidentin on vapauduttava surustaan, ei vain henkimaailman tahdosta ja poikansa vapahtamiseksi, vaan kansalaistensa parhaaksi.

Aaveyhteisössään Saunders antaa äänen usein kaikkein surkeimmalle, törkeimmälle ja vähäosaisimmalle väelle, köyhille ja rähjäisille, syrjityille, kaltoin kohdelluille ja orjille. Kansan ääni pääsee eri rekistereissään kuuluville myös lähdeaineistossa. Saunders ei kaunistele kansaa, se on mitä on, mutta se on sitä näissä oloissa. Syyttävä sormi osoittaa hyväosaisiin valtaa käyttäviin.

Pääteemaksi George Saundersin vuoroin koomisessa ja traagisessa mutta kaiken matkaa riemastuttavan originellissa seikkailussa nousee ajatus realiteettien myöntämisestä ja niihin taipumisesta. Vasta, kun ihminen ja yhteisö tunnustavat itsepetoksensa ja suostuvat katsomaan totuutta suoraan silmiin, on mahdollista päästä eteenpäin ja kohti parempaa huomista.

George Saunders. Kuva: Tim Knox / Eyevine





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti