20. tammikuuta 2018
Markku Envall: Tavaratalo taivasalla ja muita esseitä. WSOY. 225 s.
Markku Envall (s. 1944) kiertelee uusimman esseekokoelmansa Tavaratalo taivasalla avausesseessä Hakaniemen markkinoiden kojukujia ja miettii markkinoiden olemusta ja muutoksia. Kirjan viimeisessä esseessä hän tutkii ilon ilmenemismuotoja ja perimmäistä olemusta. Siinä välillä retkeillään Pyhän kirjan lehdillä, viivytään klassikkotarinoiden äärellä, jutustellaan katututtujen kanssa ja syvennytään mm. itsemurhan oikeutukseen.
Envall näyttää, kuinka oikeastaan asia kuin asia sopii esseistin käsittelyyn, ja tarttuu yhtä hanakasti ajankohtaisiin kuin ikuisuusaiheisiin. Olennaista on, mitä aiheesta löytää, mitä siitä on sanottavaa ja kuinka sen sanoo.
Envallin "tavaratalo" tarjoaa tutuista asioista uusia näkökulmia, nostaa esille unohdettua arvotavaraa ja paljastaa, mistä esseisti itse on vaikuttunut tai vaivautunut. Esseet kyseenalaistavat, herättelevät ja haastavat. Ota tai jätä, mutta sitä ennen mieti ja harkitse.
KIRJALLISUUS on kirjailijalle ja kirjallisuudentutkijalle ehtymätön aihevarasto. Suuri osa Envallin uuden kirjan esseistä käsitteleekin tavalla tai toisella kirjallisuutta.
Tulevaisuus, sen ennakoiminen ja ennustaminen ovat esillä jo Edessä-nimisessä esseessä, ja aiheen käsittely jatkuu Ian McEwanin ja Merette Mazzarellan kirjojen parissa. McEwanilta Envall nostaa esiin dystooppisen Ajan lapset -romaanin (1987) ja Merette Mazzarellalta Marraskuu-teoksen (2004), jonka Envall luonnehtii edustavan "kaunokirjallista futurologiaa".
Erityisen herkästi Envall tekee huomioita tarkastelemiensa tekstien huumorista, sen sävyistä ja vivahteista. Mazzarellan "kerronnallisiin herkkuihin" hän lukee taitavan ironian, ohjaaja Akira Kurosawan elokuvan Köyhän pikajuna (Dodes´ka-den, 1970) Envall katsoo edustavan groteskia humanismia.
Kun kirjoittaja on ensin vertaillut Eino Leinon Helkavirsien kuolemanvakavia Tuuria ja Tummaa, hän kirjoittaa Aaro Hellaakosken Helkavirren Repo-nimisestä tietäjästä otsikolla Pastissi vai parodia. Lukijalle annettu vastaus vaikuttaa perustellulta.
YKSI KOKOELMAN kiinnostavimmista esseistä on Nikolai Gogolin Kuolleita sieluja käsittelevä Suuri nauru. Envall kirjoittaa:
Gogolin nauru ei ole filosofinen, kyynikon eikä pessimistin naurua. Se on lempeää pikemminkin kuin ilkeää, sekoitus myötätuntoa ja pilkantekoa. Mutta surun häivän siihen tuo, että sen takana piilee tuhoutunut ihanne, jonkinlainen idealistinen kuva ihmiselämän puolijumalallisesta arvosta. Gogol on Venäjänsä onneton rakastaja.
Esseen luettuaan on valmis ottamaan vastaan kirjoittajan kehotuksen lukea Kuolleet sielut aika ajoin uudestaan ja tekemään yhä uusia löytöjä kirjan runsaista sivutarinoista ja "ällistyttävästä" kielestä. Envall väittää Kuolleiden sielujen myös herkistävän komiikantajuamme, jonka nykyinen pakkohuumori on päässyt pahasti pilaamaan..
Toinen Envallin erityisesti arvostama venäläinen on Leo Tolstoi, "universaalinen realisti". Jos esseisti saisi ottaa autiolle saarelle mukaansa vain yhden kirjan, se olisi Anna Karenina, vaikka Sota ja rauha jakaakin sen kanssa ykkössijan.
Muutaman sivun pituisella tekstillä Envall saa minut täysin vakuuttuneeksi, että tietoni ja kokemukseni Anna Kareninasta on jäänyt kovin kapeaksi ja kaipaa pikaista päivitystä. Onneksi mm. elokuvien kutistama näkökulmani on vielä laajennettavissa.
RAAMATUN KIRJASTO tarjoaa Envallille jatkuvasti erittelyn, pohdiskelun ja ihmettelyn aiheita. Siinä on miltei luvuttomasti sellaisia kohtia, joita tuskin koskaan siteerataan - - ja räjähdyspanoksia sille, joka lukee sitä avoimin mielin antamatta sovinnais-uskonnollisten puhe- ja ajatustapojen heikentää sen alkuperäistä voimaa.
Luomiskertomusta lukiessaan Envall analysoi, mikä meni vikaan, kun Jumala epäonnistui ihmisprojektissaan. Lisäksi hän yrittää selvittää ihmiskielen syntyä ja Jumalan tahtoa pysyä nimettömänä. Abrahamin ja Iisakin Morian-matkaa esseisti tutkiskelee yhdessa Kierkegaardin kanssa, ja Uudessa testamentissa häntä kiinnostaa mm. ehtoollisen asettaminen ja Paavalin verbaliikka.
Paradoksit, vastakohdat ja vastaavuudet, aforistikon tyypilliset työkalut, ovat Envallilla myös esseissä ahkerassa käytössä. Se näkyy jo otsikoissa: Nopeudesta ja hitaudesta, Pakko kuolla, pakko elää, Musta on valkoista, Itsemurhan paradoksit... Välillä Envall keventää pohdintojaan tarjoilemalla lukijalleen nipun sattuvia sanoja ja sanontoja.
Minuun teki erityisen vaikutuksen aivan toisenlainen poikkeama eli essee Puun ja lauseen veistäjä. Se on koskettava henkilökuva itseoppineesta aforistikosta ja kuvanveistäjästä Uuno Poikosesta ja tarjoaa muutamia näytteitäkin tämän suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneen originellin tuotannosta.
Samaa muodon hiontaa, muotoilun tajua ja taitoa vaatii veistää niin puuta kuin lausetta, kirjoittaa Envall jo edesmenneen ystävänsä työskentelystä. Mutta hiontaa, muotoilun tajua ja sanomisen taitoa vaatii myös onnistunut essee, ja näytteitä sellaisista löydätte Tavaratalosta taivasalta.
Esseisti pohtii elämää ja taiteita
Markku Envall on yhtä kotonaan kaduilla ja kirjallisuudessa
Markku Envall (s. 1944) kiertelee uusimman esseekokoelmansa Tavaratalo taivasalla avausesseessä Hakaniemen markkinoiden kojukujia ja miettii markkinoiden olemusta ja muutoksia. Kirjan viimeisessä esseessä hän tutkii ilon ilmenemismuotoja ja perimmäistä olemusta. Siinä välillä retkeillään Pyhän kirjan lehdillä, viivytään klassikkotarinoiden äärellä, jutustellaan katututtujen kanssa ja syvennytään mm. itsemurhan oikeutukseen.
Envall näyttää, kuinka oikeastaan asia kuin asia sopii esseistin käsittelyyn, ja tarttuu yhtä hanakasti ajankohtaisiin kuin ikuisuusaiheisiin. Olennaista on, mitä aiheesta löytää, mitä siitä on sanottavaa ja kuinka sen sanoo.
Envallin "tavaratalo" tarjoaa tutuista asioista uusia näkökulmia, nostaa esille unohdettua arvotavaraa ja paljastaa, mistä esseisti itse on vaikuttunut tai vaivautunut. Esseet kyseenalaistavat, herättelevät ja haastavat. Ota tai jätä, mutta sitä ennen mieti ja harkitse.
KIRJALLISUUS on kirjailijalle ja kirjallisuudentutkijalle ehtymätön aihevarasto. Suuri osa Envallin uuden kirjan esseistä käsitteleekin tavalla tai toisella kirjallisuutta.
Tulevaisuus, sen ennakoiminen ja ennustaminen ovat esillä jo Edessä-nimisessä esseessä, ja aiheen käsittely jatkuu Ian McEwanin ja Merette Mazzarellan kirjojen parissa. McEwanilta Envall nostaa esiin dystooppisen Ajan lapset -romaanin (1987) ja Merette Mazzarellalta Marraskuu-teoksen (2004), jonka Envall luonnehtii edustavan "kaunokirjallista futurologiaa".
Erityisen herkästi Envall tekee huomioita tarkastelemiensa tekstien huumorista, sen sävyistä ja vivahteista. Mazzarellan "kerronnallisiin herkkuihin" hän lukee taitavan ironian, ohjaaja Akira Kurosawan elokuvan Köyhän pikajuna (Dodes´ka-den, 1970) Envall katsoo edustavan groteskia humanismia.
Kun kirjoittaja on ensin vertaillut Eino Leinon Helkavirsien kuolemanvakavia Tuuria ja Tummaa, hän kirjoittaa Aaro Hellaakosken Helkavirren Repo-nimisestä tietäjästä otsikolla Pastissi vai parodia. Lukijalle annettu vastaus vaikuttaa perustellulta.
YKSI KOKOELMAN kiinnostavimmista esseistä on Nikolai Gogolin Kuolleita sieluja käsittelevä Suuri nauru. Envall kirjoittaa:
Gogolin nauru ei ole filosofinen, kyynikon eikä pessimistin naurua. Se on lempeää pikemminkin kuin ilkeää, sekoitus myötätuntoa ja pilkantekoa. Mutta surun häivän siihen tuo, että sen takana piilee tuhoutunut ihanne, jonkinlainen idealistinen kuva ihmiselämän puolijumalallisesta arvosta. Gogol on Venäjänsä onneton rakastaja.
Esseen luettuaan on valmis ottamaan vastaan kirjoittajan kehotuksen lukea Kuolleet sielut aika ajoin uudestaan ja tekemään yhä uusia löytöjä kirjan runsaista sivutarinoista ja "ällistyttävästä" kielestä. Envall väittää Kuolleiden sielujen myös herkistävän komiikantajuamme, jonka nykyinen pakkohuumori on päässyt pahasti pilaamaan..
Toinen Envallin erityisesti arvostama venäläinen on Leo Tolstoi, "universaalinen realisti". Jos esseisti saisi ottaa autiolle saarelle mukaansa vain yhden kirjan, se olisi Anna Karenina, vaikka Sota ja rauha jakaakin sen kanssa ykkössijan.
Muutaman sivun pituisella tekstillä Envall saa minut täysin vakuuttuneeksi, että tietoni ja kokemukseni Anna Kareninasta on jäänyt kovin kapeaksi ja kaipaa pikaista päivitystä. Onneksi mm. elokuvien kutistama näkökulmani on vielä laajennettavissa.
RAAMATUN KIRJASTO tarjoaa Envallille jatkuvasti erittelyn, pohdiskelun ja ihmettelyn aiheita. Siinä on miltei luvuttomasti sellaisia kohtia, joita tuskin koskaan siteerataan - - ja räjähdyspanoksia sille, joka lukee sitä avoimin mielin antamatta sovinnais-uskonnollisten puhe- ja ajatustapojen heikentää sen alkuperäistä voimaa.
Luomiskertomusta lukiessaan Envall analysoi, mikä meni vikaan, kun Jumala epäonnistui ihmisprojektissaan. Lisäksi hän yrittää selvittää ihmiskielen syntyä ja Jumalan tahtoa pysyä nimettömänä. Abrahamin ja Iisakin Morian-matkaa esseisti tutkiskelee yhdessa Kierkegaardin kanssa, ja Uudessa testamentissa häntä kiinnostaa mm. ehtoollisen asettaminen ja Paavalin verbaliikka.
Paradoksit, vastakohdat ja vastaavuudet, aforistikon tyypilliset työkalut, ovat Envallilla myös esseissä ahkerassa käytössä. Se näkyy jo otsikoissa: Nopeudesta ja hitaudesta, Pakko kuolla, pakko elää, Musta on valkoista, Itsemurhan paradoksit... Välillä Envall keventää pohdintojaan tarjoilemalla lukijalleen nipun sattuvia sanoja ja sanontoja.
Minuun teki erityisen vaikutuksen aivan toisenlainen poikkeama eli essee Puun ja lauseen veistäjä. Se on koskettava henkilökuva itseoppineesta aforistikosta ja kuvanveistäjästä Uuno Poikosesta ja tarjoaa muutamia näytteitäkin tämän suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneen originellin tuotannosta.
Samaa muodon hiontaa, muotoilun tajua ja taitoa vaatii veistää niin puuta kuin lausetta, kirjoittaa Envall jo edesmenneen ystävänsä työskentelystä. Mutta hiontaa, muotoilun tajua ja sanomisen taitoa vaatii myös onnistunut essee, ja näytteitä sellaisista löydätte Tavaratalosta taivasalta.
 |
| Markku Envall. Kuva: Pertti Nisonen |
Kommentit
Lähetä kommentti