sunnuntai 28. tammikuuta 2018

28. tammikuuta 2018



Jokaisella meistä oma kuplansa


Olavi Koistisen novellien sankarit ovat tavallisempia kuin alkuun huomaakaan



Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin. Novelleja. Kosmos 2017. 216 s.


Olavi Koistisen (s. 1977) esikoiskokoelma Mies joka laski miljardiin on ehdolla Runeberg-palkinnolle, ja siksikin sen novelleihin tarttuu suurin odotuksin. Kirjoittajana Koistinen on verraton. Hänen kielentaitojaan on pakko ihailla, avoin novellimuoto toimii hyvin, ja kuvatut tilanteet piirtyvät näkyville hullunkurisen herkullisina.

Koistisen kymmenen novellin kokoelmaa lukee siis lystikseen. Mutta jos novelleista etsii jotain syvällisempää tai pysyvämmin mieleenjäävää, semmoista en oikein löydä, ellei sellaiseksi lueta absurdia kokonaiskuvaa digitalisoituvasta yhteiskunnasta ja sen rattaistoissa parhaansa yrittävistä ihmispoloista.

Novellit kertovat nykyajan pojista ja miehistä, joiden ihmissuhteissa jokin määttää. Kontakteja pitäisi olla, mutta yhteyden saanti ja pito on hankalaa. On huomattavasti helpompaa paeta virtuaalimaailmaan, turvautua pörssikursseihin, peleihin, numeroihin ja nettipalveluihin, kuin sovittautua muiden muka normaalien joukkoon.

Läheltä liippaa?


AVAUSNOVELLISSA "Minä en tiedä mitä terveiset ovat" minäkertoja tekee onnistuneita pörssikauppoja mutta ystävänkaupat eivät luonnistu edes painostuksesta. Kun hän puolivahingossa ajautuu luokkakokoukseen, hän miettii vain, monenko ihmisen kanssa on vaihtanut muutaman sanan, josko niillä loppukuun juttelemiset olisi hoidettu varastoon.

Pörssineron sosiaalinen kyvyttömyys näkyy paljaimmillaan, kun luokkatoverit kyselevät perheestä ja kertoja vastaa: Minulla ei ole lapsia kun en ole ollut sukupuoliyhteydessä. Ei ihme, että luokkatoverit vilkuilevat toisiaan silmiä liikuttamalla. Heiltä onnistuu sanatonkin viestintä.

Samantyylistä puolittain reaali- ja virtuaalimaailmassa elämistä kuvataan myös novellissa  "Loitsutehtaan tilanne". Siinä poikaporukka juhlii peruskoulunsa päättymistä asiaakuuluvin menoin ja pyörätuolia käyttävä kertoja on menossa mukana, vaikka seuraakin samalla tiiviisti uuden nettipelin päivittymistä. Porukka ottaa vammaisesta ja hänen tuolistaan kaiken ilon irti, mutta tässä novellissa kertoja on vahvoilla.

Kokoelman pari muuta juopotteluremellystä jäävät osuvasta realismistaan ja huumoristaan huolimatta turhan tavanomaisiksi. Sen sijaan novellissa "Boulder Dash" seuraa peruskoulupoikien liikuntatuntia hyvin samanlaisissa tunnelmissa kuin "Loitsutehtaan tilannetta". Kympin suoritus.


IKÄIHMISEN NAHKOIHIN Koistinen sovittautuu uskottavasti ja ahdistavastikin farssimaisia piirteitä saavassa novellissaan "Jos asianne koskee säästämistä".  Yhdeksääkymmentään käyvä Karl Ivar Aropaltio tekee kaikkensa hoitaakseen luottokorttilaskunsa maksuun, mutta pankki on armoton.

Tutun asiakasneuvottelijan tilalta puhelimeen vastaa automaatti, jonka kanssa kommunikointi muuttuu yritys yritykseltä yhä tukalammaksi. Novellissa on aimo annos yhteiskuntakritiikkiä, ja avoimeksi jäävä lopputilanne panee aavistelemaan pahinta samaan tapaan kuin kummilapsiprojektissaan sekoilevan miesparan makaaberi kohtalo novellissa "Lonely Planet".

Koistinen hallitsee huumorin lajit ja sävyt. Mustan huumorin selvin vastapari lienee hullunkurinen "Siilit tuijottavat". Se on tarina lääkäristä, joka innostuu netistä bongaamastaan roolinvaihtokokeilusta ja ryhtyy kyyttöneiti Serafiinaksi:

Kevättuuli pyyhkii pakaroitani. Tero ehdotti turkkia, mutta se tuntui jotenkin. Halusin, ettei ihoni ja maiseman välissä ole mitään. Laitumen pitää tatuoitua suoraan nahkaani. Mikään ei saa jäädä kädenlämpöiseksi, haluan että kokemus muuttaa minua.

Lukekaa, naurakaa -  ja miettikää, oliko ihan kaikki sittenkään tässä?


NOVELLIEN KUVAAMAT TILANTEET saattavat nimittäin pinnalta katsoen edetä hupilinjallaan hyvinkin tasaisesti, mutta jokin yksityiskohta niistä aina tökkää esiin, pysäyttää etenemisen ja panee kysymään, mistä muusta oikein on kyse.

Mikä oikein onkaan pääasia opastetulla Kekkos-kierroksella Tamminiemessä novellissa "Kekkosen lasit", ja miten pitäisi suhtautua vaikkapa kokoelman niminovelliin "Mies joka laski miljardiin"? Siinä päähenkilö Raimo on jo seitsemänvuotiaana ottanut päämääräkseen laskea miljardiin ja jatkaa vielä ikämiehenäkin elämäntehtäväänsä. Onko Raimo hullu, huvittava, säälittävä, originelli, hävettävä vai sympaattinen?

Vai maailmako hänen ympärillään tarvitsisi rukkausta?

Olavi Koistinen. Kuva:Miikka Pirinen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti