maanantai 8. tammikuuta 2018

8. tammikuuta 2018



Ellen, 75, maalaa ja muistelee


Kati Tervon taiteilijaromaani kertoo EllenThesleffin viimeisestä kesästä Ruoveden Muroleessa



Kati Tervo: Iltalaulaja. Otava 2017. 204 s.



Ellen Thesleffin (1869-1954) elämä ja taide valottuivat jo viime vuoden puolella kahdeltakin eri suunnalta. Hanna-Reeta Schreck lähestyi niitä tutkijan ottein teoksessaan Minä maalaan kuin jumala (Kirjareppu 29.12.2017).  Kati Tervolta ilmestyi elokuussa pienoisromaani Iltalaulaja 75-vuotiaan Ellenin yksinäisestä kesänvietosta Valkoisessa huvilassa laivamatkan päässä Tampereelta.

Seuraava Thesleff on kuitenkin jo painossa. Piakkoin nimittäin ilmestyy Pirkko Soinisen Ellen, alaotsikoltaan  Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. Sitä odotellessa kannattaa tarttua Tervon tunnelmalliseen Iltalaulajaan, mikäli se on lukematta. Romaani toimii hyvin sellaisenaan, mutta Schreckin elämäkertateoksen tunteminen lisää vielä nautintoa.


ILTALAULAJAN  tapahtumat sijoittuvat vuoden 1945 kesään. Vanheneva taiteilija, josta käytetään vain etunimeä Ellen, saapuu jälleen kerran tuttuun kesäpaikkaan kosken rannalle. Naimisissa olevat sisarukset ovat huolissaan hänen pärjäämisestään, kun taiteijalla ei ole enää apunaan ja kumppaninaan Sofia-sisarta, jonka kanssa hän on jakanut elämänsä vuosikymmeniä.

Vaikka Tervo on muuttanut mm. henkilönimiä, Ruoveden Muroleen maisemissa liikutaan ja Ellenin elämästä tihkuvat taustatiedot pitävät yhtä Schreckin kirjan tietojen kanssa. Onkin kiinnostava seurata, miten huolellisesti ja samalla luovasti Tervo hyödyntää faktatietoja romaaninsa Ellenin henkilökuvaa kirjoittaessaan.

Iltalaulajan kesä on yksinäiselle Ellenille eräänlainen surutyökesä. Vanhassa, huonokuntoisessa huvilassa kaikki muistuttaa menneestä ja erityisesti Sofiasta.

Ellen kaipaa sisarensa tekemisen ääniä ja tuoksuja, niin että välistä hän puhutteleekin sisartaan: Sinun pitäisi nähdä. Vain tuoreita ruusuja joka aamu kuudessa maljakossa. Siellä missä sinä nykyisin majailet, oletko nähnyt palavan ruusun. Se on kaikista hienostunein, joka lehti saa mustan ääriviivan ja ruusun liekki on läpinäkyvä.

Firenzen-kausien muistelu tuo mieleen Henryn, Ellenin ainoan ja suuren rakkauden, josta kuitenkin tuli vain hänen lopunikäinen ystävänsä ja taiteilijatoverinsa. Nyt Ellen näkee jo hyvin suhteen luonteen: Henry rakasti sitä, että hän kuunteli. He kävisivät kirjeenvaihtoa kuin veli ja sisar. Näin tulisi olemaan aina. Salutis. - - Mikä pölvästi Ellen oli ollutkaan.


ITSENÄINEN JA OMAPÄINEN taiteilija yrittää elää ja maalata huvilallaan entiseen tapaansa, mutta sota on vasta päättynyt ja kaikesta on pula, erityisesti ruoasta. Aputytön hän on sentään suostunut itselleen ottamaan, ja oppimattomasta maalaistytöstä Taimista Tervo kirjoittaakin Ellenille erinomaisen vastapainon.

Taiteilija on piikatytölle uusi ja hämmentävä olento: pukeutuu lumppuihin ja käyttäytyy arvaamattomasti, puhuu kummallisia ja käyttää outoja sanoja, innostuu ihmeellisistä asioista ja eristäytyy välillä yläkertaan. Samalla Taimi voi vain ihailla taiteilijan vapautta tehdä, niin kuin lystää, ja maalata, maalata...

Voisiko Taimistakin tulla jotain samankaltaista?

Iltalaulaja osoittaa, että yhteiskunnalliset erot ovat sotien jälkeen vielä suuret, ja köyhän tytön mahdollisuus saada koulutusta ja nousta ihailemansa taiteilijan tasolle lähinnä romanttista haaveilua. Vanhempien, Tervon romaanissa erityisesti äidin, asenne on ratkaiseva. Kun äiti on sitä mieltä, että täälä pitäs tietää mikä sopii mikä ei ja että lehmänläjästä ei nouse narsissi, parempi on ottaa käteen siveltimen sijasta varpuvispilä.

Kerran Taimi sentään uskaltaa repäistä ja ryhtyy karjakeittiömaalariksi. Tempaus on ihastuttavan räiskähtävä, humoristinen kohtaus muutoin pääasiassa tunnelmoivassa romaanissa. Yleensä Tervo tarjoilee huumoriaan pienieleisesti, kuin puolisalaa, ja monesti sitä pirskahtelee äidin ja Taimin arkisesta murteenkäytöstä. Hiano tai koree ovat Taimin ytimekkäitä kommentteja Ellenin uusista maalauksista.


LUONTO on Ellenille tärkeä, ja sitä Tervokin kuvaa herkällä silmällä ja korvalla. Erityisen tärkeitä Ellenille ovat kukat ja linnut. Siivekkäisiin liittyy monenlaista symboliikkaa, ja niillä on osuutensa myös Ellenin maalauksissa.

Tervo katselee maailmaa Elleninsä silmin niin uskottavasti, että on helppo tunnustaa: näinkin taiteilija olisi voinut tarkastella elämäänsä ja katsella ympärilleen, näinkin maalata. Tervo istuttaa romaaniinsa luontevasti myös muutamia Thesleffin maalauksia ja puupiirroksia.

Kun Taimi suostuu taiteilijan malliksi, Tervo pääsee kuvaamaan Thesleffin töissä iän myötä yhä abstraktimpaan suuntaan tapahtunut muutosta. Lopputulos mykistää mallin: Maalauksesta Taimi ei keksi itseään vaikka kuinka katsoi. Ellen oli piilottanut hänet. Taulu tulvi väriä, mutta edes Taimin murolelaisnenää ei siitä erottanut. Se hiljensi hänet. Mitä enemmän hän kuvaa katsoi sitä enemmän hän sitä halusi katsoa.

Hetki on monella tavalla tärkeä. Se on Taimille silmiä avaava taidekokemus, mutta samalla se todistaa  vanhan taiteilijan ja hänen nuoren piikatyttönsä pohjimmaista sielunkumppanuutta. Heistä kuitenkin vain toinen saattoi toteuttaa itseään, toisen lähtökohdat eivät sellaiseen riittäneet.


KATI TERVON Iltalaulajassa kohtaavat nuoruus ja vanhuus, unelmat ja muistot, toivo ja ikävä. Romaani soi vuoroin duurissa ja mollissa, enemmän kuitenkin mollissa.

Iltalaulajasta jää miellyttävä jälkikaiku, kaunis ja rauhoittava. Elämä ei aina tarjoa sitä, mitä siltä odotetaan. Kesä kukkii tyhjiin ja linnut lopettavat laulunsa. Mutta ruusut ovat kauniita kuivinakin, eivätkä linnut lakkaa palaamasta.

Kati Tervo. Kuva: Arto Wiikari











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti