10. marraskuuta 2018
Tarkkailen, muistan ja uneksin
Claes Andersson kritiikki puree mutta elämänasenne on lempeä
Claes Andersson: Maanalainen näkötorni (Det underjordiska utsiktstornet). Suom. Jyrki Kiiskinen. WSOY 2018. 62 s.
- - Kirjailijalle on tärkeää jättää kirjoittamatta / Lukijalle on tärkeää lukea sekin / mikä on rivien välissä / On tärkeää että kirjailija jättää pois sen / mikä käy muutenkin ilmi / Niin kuin kirjailijan täytyy ymmärtää mitä lukija tietää / muttei ehkä halua tietää
Näin Claes Andersson (s. 1937) miettii kirjailijantyötään uudessa runokokoelmassaan Maanalainen näkötorni. Psykiatrin- ja poliitikontyönsä ohella Andersson on julkaisut hämmästyttävän määrän tieto- ja kaunokirjallisuutta ja ehtinyt esiintymään jazzpianistinakin monenlaisissa tilaisuuksissa ja kokoonpanoissa. Andersson on siis maailmaa monelta kantilta seurannut lyyrikko.
Voisi kuvitella, että rivien välejä eli sanomatta jätettyä on vaikea lukea, mutta Anderssonin runot eivät ole vaikeita, saati käsittämättömiä. Anderssonin lyriikka puhuu suurimmaksi osaksi hyvinkin arkisista ja konkreeteista asioista, esimerkiksi siitä, mitä ympärillämme tapahtuu.
MAAILMA ei runoilijan silmin ole monin osin kaunis ja hyvä. Hätä ja köyhyys käyvät kohti kaduilla ja uutisruudulla. Andersson kirjoittaa syrjäytyneistä, sairaista ja asunnottomista, nälkäisistä ja kidutetuista, sodista ja pakolaisista. Hän kääntää katseen itseensä ja lukijaan: emme halua nähdä mutta meidän täytyy. Sanottavaa tehostavat parodia, ironia, itsekritiikki ja itseironia.
Ilmastokatastrofia ei runoissa mainita suoraan, mutta rivien välistä senkin voi löytää. Runokuvat auringon mustumisesta ja sen lampun sammumisesta kertovat maailman tuhon läheisyydestä ja viimeisistä hetkistä havahtua, kun kaikki mitä pidettiin kestävänä paljastuu kestämättömäksi.
Sosiaalinen omatunto ja maailmasta huolehtiminen eivät näyttäydy Anderssonin lyriikassa nykyihmisen vahvimpina ominaisuuksina. Kovin halukkaasti vetäydymme systeemin suojiin ja turvaudumme mitä erilaisimpiin selityksiin. Kriittisin ja ironisin runoilija on itseään kohtaan.
Mutta toisaalta ihmisellä on edelleen kyky rakastaa.
Joissakin runoissa hellyys on miltei käsin kosketeltavaa: Sellaista sattuu että valo etsiytyy / ihmisten välille ja täyttää heidät / luottamuksella ikään kuin rakkaus / saisi heidät kukkimaan eikä mennyt / enää painaisi heitä kuin arkku joka on / täynnä jäätä torjuvassa autiomaassa
HELLÄKSI runoilijan ääni muuttuu myös, kun hän puhuu lapsista, noista kahdeksankymmentä senttimetriä pitkistä pienistä ihmisistä. Heille maailma on vielä keinuja ja karuselleja, jättipitsoja ja linnunpöntössä asustavia kilttejä enkeleitä. Kokoelman lapsista kertovat runot ovat riemullinen todiste 81-vuotiaan runoilijan kyvystä heittäytyä yhä edelleen lapseksi ja lapselliseksi.
Ikävuosien lisääntyessä ymmärrystä heruu myös niille, joita vastaan nuorena kapinoi. Isäsuhteestaan ennenkin kirjoittanut runoilija palaa aiheeseen neljän runon sarjassa Isänmaallisia runoja. Päähuomion sarjassa saavat kuitenkin Suomi ja suomalaiset, joiden analysoinnissa Andersson on ottanut käyttöön mainiosti toimivan "selkokielen". Mieleeni tulivat alakoululaisten isänmaa-aiheiset aineet:
Kotimaani ihmiset ovat tasa-arvoisia, yksikään ei ole / toista parempi / Nainen ja mies ovat erilaisia mutta tasa-arvoisia / Kaikilla on samat mahdollisuudet oppia, mennä kouluun, / ja valita ammatti, tulla siksi miksi haluaa / ja mihin on lahjoja - -
Anderssonia lukiessa kannattaa kuitenkin olla kaiken aikaa varuillaan. Hän nimittäin tapaa kääntää asiat äkkiä nurinniskoin, vastakohdikseen, ja niin käy tässäkin runossa: Sellainen on isänmaani / Sellainen ei ole isänmaani. Seuraavaksi runon puhuja luettelee, mitä kaikkia epäkohtia hän on maassaan kohdannut.
KOKOELMAN LOPPUUN sijoittuvissa runoissa ääneen pääsee ministeri Andersson.
Osaston runoja lukiessa naurattaa ja itkettää. Ei ole kulttuuriministerillä ollut helppoa "kuljettaa ruumistaan" Moskovaan, Bolognaan, Kokkolaan, Reykjavikiin... ja suitsia mielipiteitään, kun pääministeri, presidentti ja presidentin vaimo tietävät parhaiten, miten on turvallista ajatella. Kolkot ja liukkaat ovat vallan portaat ja salit.
Anderssonin runot voivat puhua vihaamisesta, mutta itse puhujan tunteet liikkuvat solidaarisuuden, ystävyyden, kaipauksen, rakkauden ja yksinäisyyden tiimoilla. Kursiivilla kirjoitetuissa väkeväkuvaisissa unissa astuvat esiin kuolema, pahuus ja pelot, mutta pääosin kokoelman runojen puhuja pärjäilee, vaikka välillä ärähtelee ja poteekin kodittomuutta.
Talo joka olen pysyy silti sortumatta pystyssä / vähän hilsettä pölähtää savupiipusta / Syöksytorveni jyrisevät ja tärisevät kun laava / virtaa kupeitani pitkin / Kätkeydyn kellariin, jotta en / unohtaisi näköalaa
Runoilija Jyrki Kiiskiselle jälleen kerran lämmin kiitos Claes Anderssonin viisaiden, valppaiden ja sydämellisten runojen suomennoksesta.
MAAILMA ei runoilijan silmin ole monin osin kaunis ja hyvä. Hätä ja köyhyys käyvät kohti kaduilla ja uutisruudulla. Andersson kirjoittaa syrjäytyneistä, sairaista ja asunnottomista, nälkäisistä ja kidutetuista, sodista ja pakolaisista. Hän kääntää katseen itseensä ja lukijaan: emme halua nähdä mutta meidän täytyy. Sanottavaa tehostavat parodia, ironia, itsekritiikki ja itseironia.
Ilmastokatastrofia ei runoissa mainita suoraan, mutta rivien välistä senkin voi löytää. Runokuvat auringon mustumisesta ja sen lampun sammumisesta kertovat maailman tuhon läheisyydestä ja viimeisistä hetkistä havahtua, kun kaikki mitä pidettiin kestävänä paljastuu kestämättömäksi.
Sosiaalinen omatunto ja maailmasta huolehtiminen eivät näyttäydy Anderssonin lyriikassa nykyihmisen vahvimpina ominaisuuksina. Kovin halukkaasti vetäydymme systeemin suojiin ja turvaudumme mitä erilaisimpiin selityksiin. Kriittisin ja ironisin runoilija on itseään kohtaan.
Mutta toisaalta ihmisellä on edelleen kyky rakastaa.
Joissakin runoissa hellyys on miltei käsin kosketeltavaa: Sellaista sattuu että valo etsiytyy / ihmisten välille ja täyttää heidät / luottamuksella ikään kuin rakkaus / saisi heidät kukkimaan eikä mennyt / enää painaisi heitä kuin arkku joka on / täynnä jäätä torjuvassa autiomaassa
HELLÄKSI runoilijan ääni muuttuu myös, kun hän puhuu lapsista, noista kahdeksankymmentä senttimetriä pitkistä pienistä ihmisistä. Heille maailma on vielä keinuja ja karuselleja, jättipitsoja ja linnunpöntössä asustavia kilttejä enkeleitä. Kokoelman lapsista kertovat runot ovat riemullinen todiste 81-vuotiaan runoilijan kyvystä heittäytyä yhä edelleen lapseksi ja lapselliseksi.
Ikävuosien lisääntyessä ymmärrystä heruu myös niille, joita vastaan nuorena kapinoi. Isäsuhteestaan ennenkin kirjoittanut runoilija palaa aiheeseen neljän runon sarjassa Isänmaallisia runoja. Päähuomion sarjassa saavat kuitenkin Suomi ja suomalaiset, joiden analysoinnissa Andersson on ottanut käyttöön mainiosti toimivan "selkokielen". Mieleeni tulivat alakoululaisten isänmaa-aiheiset aineet:
Kotimaani ihmiset ovat tasa-arvoisia, yksikään ei ole / toista parempi / Nainen ja mies ovat erilaisia mutta tasa-arvoisia / Kaikilla on samat mahdollisuudet oppia, mennä kouluun, / ja valita ammatti, tulla siksi miksi haluaa / ja mihin on lahjoja - -
Anderssonia lukiessa kannattaa kuitenkin olla kaiken aikaa varuillaan. Hän nimittäin tapaa kääntää asiat äkkiä nurinniskoin, vastakohdikseen, ja niin käy tässäkin runossa: Sellainen on isänmaani / Sellainen ei ole isänmaani. Seuraavaksi runon puhuja luettelee, mitä kaikkia epäkohtia hän on maassaan kohdannut.
KOKOELMAN LOPPUUN sijoittuvissa runoissa ääneen pääsee ministeri Andersson.
Osaston runoja lukiessa naurattaa ja itkettää. Ei ole kulttuuriministerillä ollut helppoa "kuljettaa ruumistaan" Moskovaan, Bolognaan, Kokkolaan, Reykjavikiin... ja suitsia mielipiteitään, kun pääministeri, presidentti ja presidentin vaimo tietävät parhaiten, miten on turvallista ajatella. Kolkot ja liukkaat ovat vallan portaat ja salit.
Anderssonin runot voivat puhua vihaamisesta, mutta itse puhujan tunteet liikkuvat solidaarisuuden, ystävyyden, kaipauksen, rakkauden ja yksinäisyyden tiimoilla. Kursiivilla kirjoitetuissa väkeväkuvaisissa unissa astuvat esiin kuolema, pahuus ja pelot, mutta pääosin kokoelman runojen puhuja pärjäilee, vaikka välillä ärähtelee ja poteekin kodittomuutta.
Talo joka olen pysyy silti sortumatta pystyssä / vähän hilsettä pölähtää savupiipusta / Syöksytorveni jyrisevät ja tärisevät kun laava / virtaa kupeitani pitkin / Kätkeydyn kellariin, jotta en / unohtaisi näköalaa
Runoilija Jyrki Kiiskiselle jälleen kerran lämmin kiitos Claes Anderssonin viisaiden, valppaiden ja sydämellisten runojen suomennoksesta.
 |
| Claes Andersson. Kuva: Niklas Sandström |
Kiitos monipuolisesta kirjan esittelystä. Aion lukea tämän. Claes Andersson on yksi mielikirjailjoitani.
VastaaPoistaMukavaa, että sinäkin olet Anderssonin vakilukija. Anderssonin runojen äärellä pimeäkin syyspäivä selkenee.
Poista