14. marraskuuta 2018




Ajattelukurssilla Ateenassa


Rachel Cuskin Ääriviivat haastaa pohtimaan avioliiton ja naiseuden kysymyksiä




Rachel Cusk: Ääriviivat (Outline, 2014). Suom. Kaisa Kattelus. S&S 2018. 207 s.



Ääriviivat on kanadalaissyntyisen, Englannissa asuvan Rachel Cuskin (s. 1967) ensimmäinen suomennettu teos ja kuuluu trilogiaan, jonka muista osista Transit (2017) ja Kudos (2018) ensin mainittu ilmestyy suomeksi ensi keväänä. Cuskin tuotanto on runsas jo ennen trilogiaa, mutta trilogiassaan hän ryhtyi käyttämään aivan uutta, perinteestä poikkeavaa kertomatapaa.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että Ääriviivat olisi jotenkin vaikealukuinen, päinvastoin. Romaani vaatii hidasta lukemista siksi, että siinä on niin runsaasti ajateltavaa. Siinä on pitkiä monologeja ja paljon keskusteluja mutta hyvin tavallisista teemoista: miehistä ja naisista, rakkaudesta, avioliitoista ja eroista, lapsista ja työstä, onnistumisista ja epäonnistumisista.

Tapahtumajuonta romaanissa on tuskin nimeksikään, eikä sitä edes kaipaa, niin intensiiiviseksi lukeminen muodostuu alkusivuilta lähtien, kiitos myös taitavan suomentajan Kaisa Katteluksen.


PÄÄHENKILÖ, tai oikeastaan romaanin monia tilityksiä yhteen kokoava kuuntelija, on Cuskin tavoin englantilainen kirjailija, joka lentää Ateenaan pitämään kesäkurssia kirjoittajaryhmälle. Hän on miehestään eronnut kahden lapsen äiti, ja hänen nimensä Faye tulee ilmi vasta romaanin lopussa ja silloinkin ohimennen.

Helteisessä Ateenassa hän kuuntelee oppitunneilla oppilailleen tehtäväksi antamiaan tarinoita ja tapaa vapaa-aikanaan vanhoja ystäviään ja uusia tuttaviaan, joista useimmat ovat kirjailijoita tai kustannusvirkailijoita ja siksi verbaalisesti lahjakkaita. Itse hän ei juurikaan osallistu keskusteluihin. Tuntuu, kuin hän olisi tyhjä astia, jota toiset täyttävät tarinoillaan ja tunnustuksillaan.

Kuuntelu on hänelle kuitenkin valittu elämäntapa, eikä hän tunne oloaan yksinäiseksi eikä syrjityksi. Jossain vaiheessa hän sanookin: -- olin puolestani alkanut yhä enemmän arvostaa passiivisuutta, mahdollisimman tahdotonta elämää,  ja hän perustelee kantansa:

Jos kaikin voimin yrittää, voi tehdä melkein mitä tahansa, mutta yrittäminen, siltä minusta tuntui, oli lähes aina merkki siitä, että ui vastavirtaan, pakottaa tapahtumia sellaiseen suuntaan johon ne eivät luonnostaan pyri - -.

Passiivinen elämänasenne tekee hänestä jollain tapaa haavoittamattoman. Hän ei vihastu eikä korota ääntään, vaikka muuan oppilas antaakin hänen kuulla kunniansa. Hän hoitaa rauhallisesti ja asiallisesti lähentelijänsä, lentokoneessa tapaamansa miehen, joka vie hänta veneretkille, eikä kaipaa minkäänlaista suhdetta kariutuneen avoliittonsa jälkeen. Yritin löytää toisenlaisen tavan olla maailmassa.


ROMAANISSA TOISTUU ajatus elämisestä hetkessä ja sen ulkopuolella, elämisestä vapauden tilassa ja tapahtumaketjussa sen osana.  Päähenkilö sanoo kyllä kaipaavansa vapautta ja kokeekin ajoittain jotain sellaista, mutta onko se todellista vai samanlaista harhaa kuin ajatus ns. todellisesta itsestä?

Hän torjuu ajatuksen elämästään tarinana, jossa on selkeä alku, keskikohta ja loppuratkaisu. Eläminen on hänelle toisiaan seuraavia tapahtumia ja niiden tyyntä ja rauhallista tarkkailua.

Vakioaiheena hänelle uskoutuvien ihmisten tarinoissa ovat heidän perheasiansa, avioliittonsa ja avioeronsa, ts. naisten ja miesten väliset suhteet. Jokainen uusi kertoja tarjoaa aiheeseen uuden näkökulman ja uuden luonnehdinnan, mutta yhteistä kaikille kertomuksille on liittojen väljehtyminen ja kariutuminen.

Avioliittojaan analysoivat vuoroin järjellä ja tunteella sekä miehet että naiset, mutta Ääriviivat on selkeästi feministinen romaani. Cuskin tarkastelun pääkohteena on naisen asema perheinstituutiossa ja ennen kaikkea sen kahleista irtautuminen. 

Teemaa käsittelee myös romaanille nimen tarjonnut kohtaus, jossa huomattavan monessa suhteessa päähenkilöä muistuttava kurssin seuraava vetäjä kertoo omasta lentotuttavuudestaan:

Rachel Cusk. Kuva: Siemon Scammell-Katz
- - mitä kauemmin hän kuunteli [vieressä istuvan] miehen vaustauksia, sitä voimakkaammin hänestä tuntui, että ne piirsivät kuvaa jostakin olennaisesta,- - jonka vastakkaisilla puolilla he kaksi yhä selvemmin olivat. Toisin sanoen mies kuvaili sitä, mitä hän [nainen] ei ollut - -. Miehen puhuessa hän oli alkanut nähdä itsensä muotona, ääriviivoina joita yksityiskohdat kehystivät muodon itsensä pysyessä tyhjänä.

Tuntuu, kuin Cusk haluaisi kyseenalaistaa päähenkilönsä elämänasenteen, hiljaisuuteen vetäytymisen ja samalla pelkkinä ääriviivoina pysyttelyn? Eikö ollut petturuutta olla puhumatta asioista, jotka olivat tapahtuneet, petturuutta ainakin omaa itseä kohtaan, sitä joka oli ne kokenut?

Onko päähenkilön siis syytä aktivoitua, päästää äänensä kuuluville, kertoa henkilöhistoriansa hänenkin?

Paljon jää pohdittavaa, kun pääsee Rachel Cuskin tyylikkään, älykkään ja rohkeasti omaäänisen romaanin loppuriveille, ja hyvä niin. Ei vaikuttava kirja päästä koskaan lukijaansa irti heti päätyttyään. Onneksi saa myös jäädä odottamaan trilogian toista ja kolmatta osaa.






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit