1. lokakuuta 2018



Rouva C. ja hänen miehensä


Minna Rytisalo kirjoittaa Minna Canthin taitavasti historiasta tähän päivään


Minna Rytisalo: Rouva C. Gummerus 2018. 367 s.



Nainen oli mukautuva kappale, joka asettui sille paikalle joka hänelle annettiin. Hän venyi ja taipui ja muokkautui vaimoksi ja äidiksi, kasvoi sielusta, sisältä, joka puolelta. Hän antoi myöten kuin rannan paju mutta oli myös sitkeä. Hän versoi ja kasvoi ja kurottui sellaiseen, johon hänen ei uskottu yltävän, täytti vaaditut roolit ja ylitti ne.

Näin miettii naisen roolia Minna Canth (1844-1897) Minna Rytisalon (s. 1974) toisessa romaanissa Rouva C. Erinomaisen esikoisromaanin Lempin (2016) jälkeen Rytisalon uuteen kirjaan tarttuu suurin odotuksin ja ehkä vähän pelokkaanakin. Kuinka 1800-luvun kirjailijan elämästä voi enää kirjoittaa kiinnostavasti, onhan se jo niin moneen kertaan ruodittu?

Kyllä voi. Minna Rytisalo kirjoittaa kaimastaan niin elävästi, että puolitoista vuosisataakaan ei estä lukijaa olemasta täysillä mukana Canthin pariskunnan vaiheissa. Kirjasta voi nauttia, vaikkei tietäisi Minna Canthista kuin liputuspäivän eikä välttämättä sitäkään, ja vaikka tuntisi hyvinkin Canthin elämän ja tuotannon, Rytisalon romaani koukuttaa. Rytisalon fiktiivinen Minna tuntuu mukavasti toisenlaiselta ja helpommin lähestyttävältä vaimolta, äidiltä, kirjailijalta ja vaikuttajalta. 


ROMAANIN AIKAJÄNNE kaareutuu Minna-neidin Kuopiosta lähdön ja leskirouva Canthin Kuopioon paluun väliin. Jyväskylään on perustettu kansakoulunopettajia kouluttava seminaari, ja kuopiolaisen kauppiaan tytär Miinu (Ulrika Wilhelmina) Johnson eli Minna vaatii päästä sinne opiskelemaan. Vanhempien on pakko suostua tyttärensä itsepäiseen uhkailuun, ja Minna lähtee Uno Cygnaeuksen johtamaan opinahjoon.

Mutta jostain syystä ja kotiväenkin suureksi harmiksi Minna keskeyttää pian opintonsa ja tulee takaisin kotiin. Rytisalo antaa romaanissaan oman selityksensa opintojen keskeytymiselle, eikä se tunnu aivan tuulesta temmatulta, mikäli uskoo Erik Wahlströmin Tanssiva pappi -romaanin väitteitä rehtori Cygnaeuksen heikkouksista naiskauneuden suhteen.

Seminaarin luonnontieteiden opettaja Ferdinand Canth on kuitenkin ehtinyt hänkin iskeä silmänsä älykkääseen ja "kiinnostavista kohdista kaareutuvaan" oppilaaseensa eikä anna kosiopuuhissa periksi, ennen kuin saa Minnan taipumaan. Tarkoitus on, että skandaalisuhteesta huolimatta Minna jatkaa opiskeluaan, mutta luonto päättää toisin.

Kihlapari Minna ja Ferdinand

Minnasta tulee lehtorska ja nopeasti kasvavan perheen kotiäiti muttei suinkaan puolisonsa alistama naispolo, vaikka vanhat elämäkerrat sellaista väittävät. Rytisalon lehtori Canth on lempeä ja rakastava aviopuoliso ja isä ja antaa vaimolleen, "sähikäiselle ja pallosalamalle", tilaa ja vapauksia, joita kummastellaan Järvikaupungissa sekä herrasväen että rahvaan keskuudessa. Niinpä Minna versoi ja kasvoi ja kurottui sellaiseen, johon hänen ei uskottu yltävän, täytti vaaditut roolit ja ylitti ne.

Tarkan taloudenpidon ohella Minna osallistuu aktiivisesti hyväntekeväisyyteen, tekee miehensä kanssa oppikirjaa, kirjoittaa lehtikirjoituksia, kertomuksia ja ensimmäistä näytelmäänsäkin. Elämä suuressa talossa tuntuu asettuneen tukevasti arkiraiteilleen, kun Ferdinand alkaa sairastella eikä enää parane.

Kun puoliso 1879 kuolee, Minna odottaa seitsemättä lastaan. Rytisalon romaani päättyy Jyväskylän talon myyntiin ja perheen Kuopioon paluuseen.


JUONIROMAANIKSI Minnan vaiheista ei ole, ne ovat liian tuttuja. Minna C:tä lukee ihan muista syistä. Se on rakkausromaani, kehitysromaani, avioliittoromaani ja historiallinen romaani, mutta ennen kaikkea se on edelleen ajankohtainen naisen osan ja tuntojen kuvaus.

Minna C. on niin vahvatunnelmainen, että vaikka sen juonen juoksun tietää, silti jännittää, miten Minnan käy, miten hän selviytyy, ja kun hän traagisten menetystensä ja "melankoliakausiensa" jälkeen on jälleen kerran jaloillaan ja topakka itsensä, on huojentunut ja tyytyväinen. Kyllä tämä tästä.

Rytisalon näkemys on, että Ferdinand ei ole Minnalle romanttinen ihastus, saati palavan intohimon kohde. Suhteessa on alun alkaenkin tasaveroisuutta ja keskinäistä arvostusta ja ainakin Minnan puolelta myös järkevyyttä. Lähentyminen tapahtuu hitaasti ja hämmentyneenä, mutta rakkaus kasvaa ja syvenee. Vaikka arki tulee vastaan ryminällä ja huolet kasvavat lapsiluvun noustessa, suhde vain lujittuu.

Yhden ainoan kerran Minna tuntuu tulistuvan miehelleen. Älä pienennä minua, älä koskaan sano, että asiat eivät olisi minun silmilleni sopivia, kuuletko, sanoo Minna vihaisena, kun Ferninand yrittää suojella häntä köyhäinhoidon raadollisuuden paljastumiselta.

Vaatimuksessa tiivistyy Minnan näkemys naisen ja miehen kaikenlaisesta samanveroisuudesta. Ei nainen tarvinnut suojelua; hän tarvitsi samat mahdollisuudet kuin mies. Minnan mielestä naisten ja tyttöjen oli päästävä eristyksistä, kodin seinien sisältä kohti maailmaa ja aktiivista osallistumista sen asioihin.

Minna Canthin patsas Jyväskylässä
Voimanaisensa vastakohdan Rytisalo kirjoittaa Minnan parhaasta naisystävästä Flora Saveniuksesta. Florakin keskeyttää opintonsa ja avioituu, mutta rouvuus ja äitiys on hänelle ajan tavan mukaan naisen ainut ja oikea päämäärä. Enempää ei pidä toivoakaan, se on vastoin Jumalan tahtoa ja maailmanjärjestystä.

Rytisalo kuvaa osuvasti nuorten naistensa ystävyyden syntyä ja sen lujittumista, mutta ristiriitojen puhjettua naisten yritykset lähentyä alkavat tuntua toisteisilta. Tutustuminen Robert Kiljanderiin ja hänen vaimoonsa tuo Minnan sosiaaliseen elämään romaanin loppua kohden uusia tuulia ja uutta kuhinaa juorupiireihinkin.


KUN NUORIPARI vasta suunnittelee tulevaisuuttaan ja kävelee harjulla, Ferdinand osoittaa alhaalla aukeavaa tasamaata ja kehottaa Minnaa: Piirrä meille talo. Talosta tulee totta, mutta siitä tulee myös yksi romaanin perussymboli. Talo on elämä ja talo on ihminen. Talo on toive, lupaus ja täyttymys, mutta se on myös valinta, velvollisuus ja työntekoa.

Talosta tulevat kuulumaan iloiset lastenäänet, musiikki ja laulu, mutta se on huokuva myös raskasta hiljaisuutta, menetyksiä ja surua. Elämässä mikään ei ole varmaa.

Ei ole mitään luonnonlakeja eikä valmiita kaavoja, ei muotteja eikä selkeitä sääntöjä. Kakkutaikina voi valua vuoan yli uunin pohjalle, kun jotain ainesosaa on liikaa tai liian vähän, ja pinta voi palaa vaikka sisältö olisi pelkkää taikinaa, ei asioita voi ennakoida tai ehkä joku voi, joku erilainen kuin minä, sellainen joka osaa nämä säännöt.

Rytisalo kirjoittaa pitkiä, polveilevia virkkeitä. Niitä on kuitenkin helppo lukea, heittäytyy vain Minnan havaintojen ja ajatusten kuljetettavaksi. Kirjailijan tapa poimia yksityiskohtia ja maalata niiden avulla eloisia kuvia ihmisistä ja ympäristöistä viehättää ainakin minua. Teksti on havainnollista ja kieli sopivasti ajatonta.

Canthin tuotantoa tuntevana nauttii Rytisalon kekseliäistä piiloviitteistä hänen teksteihinsä: ahaa, tässä on Kauppa-Lopon aihio, tässä tilanne, josta Minnan päässä alkaa myöhemmin syntyä Köyhää kansaa, ja tämäntyylinen kohtaushan löytyy sittemmin Työmiehen vaimosta.

Ainakin naisena Rytisalon Minna C:tä lukee eläytyen ja samastuen, säilyväthän parisuhteeseen liittyvät tunnot ja tunnelmat liki samoina vuosikymmenistä toisiin. Ja vaikka naisen ei tarvitse enää puristaa itseään korsettiin eikä synnyttää jatkuvasti uutta elämää, tasa-arvosta hän taistelee edelleen. Minnoille on tilausta.


Minna Rytisalo. Kuva: Marek Sabogal 






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit