9. joulukuuta 2018



Kepeä kurkistus 1960-luvun kasvuvuosiin


Nopolan siskokset kertovat lapsuus- ja nuoruusvuosistaan



Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Siskossyndrooma. 60-luku kasvatti meidät. Tammi 2018. 208 s.



Heinähattu ja Vilttitossu, Risto Rappääjä, Rauha-täti, Siiri, Eila ja Rampe. Siinä muutamia kaikkien suomalaisten tuntemia, melkein naapureilta vaikuttavaia pieniä ja isoja ihmisiä Sinikka (s. 1953) ja Tiina (s. 1955) Nopolan kirjoista. Vastikään ilmestyneessä yhteisessä kirjassaan Siskossyndrooma siskokset ovat ryhtyneet muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruttaan, ja muistojen lomassa vilahtelee tietoja myös heidän henkilöhahmojensa alkuperästä.

Erityisen painoarvon Nopolan siskosten kasvussa saa 1960-luku erilaisine yleisine ja erityisine piirteineen. Turha kuitenkin luulla, että Siskossyndrooma olisi ollenkaan perinteinen muistelmateos. Kirjan luonteen paljastaa jo alun omistuskirjoitus, jossa kiitetään äitiä ja edesmennyttä isää siitä, että nämä ovat panneet visusti talteen tyttäriensä kouluaineet, kirjat, piirustukset, muistovärssuvihot, kortit ja kirjeet. Dokumentteja on runsaasti pitkin kirjaa. Niiden avulla tyttöjen nuoruusvuosista piirtyy värikäs ja mukavasti silppuinen kuva, jonka taatusti ainakin moni naislukija tunnistaa omakseen, vaikka ei olisikaan ihan Nopoloiden ikäinen.

Siskossyndroomaa lukiessa tuli mieleeni nostalginen väittämä, kuinka ennen kesät olivat aina aurinkoisia. Juuri sellainen vaikutelma Nopoloiden kirjasta jää. Kirjassa on runsaasti kesäkuvia, ja mökkeily on ollut perheessä tärkeä kesänviettotapa. Elämä kulkee eteenpäin ilman suurempia suruja, ja pikkumurheet esitellään huumorilla ja itseironialla höystettyinä.

Keskiluokkaisessa perheessä asiat ovat kohdillaan. Perhesuhteet ovat lämpimät, ilmapiiri on varsin liberaali, eikä taloudellisia huolia ole, vaikka pyynikkiläiset  Tampereen tytöt tuntevatkin jonkinlaista alemmuutta käydessään serkkujen luona Tapiolassa ja äidin sukulaisten kesäasunnolla Kangasalla.

Kangasalla ei pukeuduttu käytöstä poistettuihin teryleenihousuihin eikä Hankkijan mainoslippikseen, muistelee Tiina. Täytekakun päällä oli runsaasti mansikoita, jotka oli haettu kulman takana olevasta puutarhasta. Kangasalla ei tervattu vanhaa soutuvenettä vaan hurautettiin vesisuksilla Roineen aalloilla. Kun rapumerta laskettiin järveen, niin seuraavana päivänä kohotettiin jo maljoja juhlapöydän ääressä.


KOLLAASIMAINEN Siskossyndrooma etenee pääosin keveänä dialogina. Välistä sen keskeyttää jommankumman siskoksen esseenomainen muistelus jostakin erityisaiheesta tai tietosanakirjamainen luettelo vaikkapa siitä, mikä on syntiä tai modernia. Kirjoittajat itse määrittelevät tyylinsä rapsodiseksi ja sanovat tarkoituksenaan olevan, että henkilöhistorian välähdysten myötä kirjassa olisi hiukan tietoa myös 1960- ja 1970-luvun mentaliteettihistoriasta. Ja onhan sitä.

Erityisesti kirjoittajat kuitenkin kiinnittävät huomiota sisaruskokemuksiinsa ja omaksumiinsa rooleihin perheen esikoisena ja kuopuksena. Sinikan järkevyys ja velvollisuudentunto ja Tiinan huoleton vapauksien ottaminen vastaavat tarkalleeen psykologian oppikirjan näkemyksiä. Tiina selventää siskosten luonne-eroja osuvasti heidän lukuvalinnoillaan: "Sinikka otti Saima Harmajan, minulle jäi Nakke Nakuttaja."

Yhtä hupaisaa luettavaa tarjoutuu, kun tytöt tulevat teini-ikään ja kiinnostuvat muodista, pojista, viihteestä ja ripauksen politiikastakin, ainakin Sinikka, joka koki jonkinlaisen hetkellisen yhteiskunnallisen heräämisen kuullessaan televisiosta 1970 TV-teatterin kabareessa esityksen Esko Kulonen on työläinen, hän on yksi monista, hän ei ole ainoa.


KIRJAN LOPUN LUETTELO Sinikka ja Tiina Nopolan tuotannosta todistaa, että siskokset kyllä tietävät, mitä työnteko on, ainakin luovan työn. Se, miten heistä tuli kirjailijoita, on jo kinkkisempi asia.

Siskossyndroomaa lukiessa voikin samalla miettiä, mitkä seikat siskosten varhaisvaiheissa mahdollisesti ohjasivat heitä kohti kirjailijuutta. "Pöhkö nuoruus", jollaiseksi he elämänsä alkupuolen esipuheessaan määrittelevät, tarjosi ainakin huumoriin aineksia.

Siskossyndroomaa lukee ilokseen. Nopoloiden muisteluksista tulee hyvälle mielelle.  Osuutensa nautinnossa on kirjan kuvituksella ja graafisella suunnittelulla. Siksi kiitoksen ansaitsevat myös kuvatoimittaja Markko Taina ja graafinen suunnittelija Emmi Kyytsönen. 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit