5. lokakuuta 2018



Elämää yhden auringonkierron ajan


Aki Ollikaisen Pastoraalissa yhdistyvät ihmeellisellä tavalla maaseudun idylli ja kova todellisuus


 Aki Ollikainen: Pastoraali. Siltala 2018. 138 s.


Pastoraali- eli paimenrunous syntyi jo antiikin aikana. Sana pastoraali tuo mieleen idyllisiä luontokuvia, joissa on paimenia lampaineen tai nuoria rakastavaisia sylikkäin puiden siimeksessä. Miten Aki Ollikaisen (s. 1973) kolmas romaani Pastoraali vastaa tällaisia mielikuvia?

Ollikaisen Pastoraalissa liikutaan siinäkin paljon luonnossa. Eletään tätä päivää jossain syrjäkylällä Itä-Suomessa. Nuoriso on lähtenyt kaupunkeihin, ja kylässä asutaan enää muutamassa talossa. 

Yhdessä asuvat keski-ikäinen pariskunta Esko ja Leena ja Leenan iäkkäät vanhemmat Vilho ja muistisairas Sirkka. Naapurissa asustaa kaupungista maaseudun rauhaan lammasfarmariksi hakeutunut Aatu Elina-vaimoineen ja Kaius-poikineen. Eskon ja Leenan taloudessa majailee tilapäisesti vielä veljeään hautaamaan tullut entinen kyläläinen Reino ja kesävieraaksi saapunut Leenan sisarentytär Meri.

Tämän pienyhteisönsä puuhia kirjailija tarkastelee yhden kesäisen vuorokauden aikana vähän samaan tapaan kuin Sillanpää ihmisiään suviyössä. Auringollakin on tapahtumissa roolinsa, mutta kun se Sillanpäällä katselee maisemaa Jumalan tavoin, Ollikaisella sen säteet ovat sokaisevia.

Katsoessaan aurinkoon ihminen näki kaiken, mikä oli tärkeää. Hän näki sen, mistä elämä oli lähtöisin. Mutta katsominen oli vaarallista, poltti silmät. Katsottuaan suoraan aurinkoon ihminen oli valaistunut, ja valaistuneena saattoi hyvin kulkea lopun elämänsä sokeana. Ei ollut enää mitään, mihin tarvitsi silmänsä luoda, kun oli nähnyt taivaan kehrän täydellisen kauneuden.


SUVISTA LUONTOA, pastoraalin ydinaluetta, molemmat kirjailijat kuvaavat yhtä hartaasti, toki molemmat omalla tyylillään. Vaikka perinteisen päähenkilön roolissa on joukko ihmisiä, pääosaan voi hyvin ajatella myös koko luomakunnan.

Monet Pastoraalissa toimivat eläimet personoidaan ja yksilöidään nimeämällä.Yli metrisen hauen Ollikainen ristii kreikkalaisen mytologian titaaniksi Kronokseksi, ja kahdesta korpista tulee germaanisen jumalan Odinin tunnuseläinten mukaan Hugin (Ajatus) ja Munin (Muisti). Mykän lampaan kirjailija nimeää Paniksi ja tarinan epäluotettavaksi kertojaksi, ja tavalla tai toisella personoituvat myös tapahtumiin aktiivisesti osallistuvat susi, karhu ja käärme.

Useimmat eläimistä uhkuvat pelottavaa voimaa, mutta Ollikainen osaa myös herkistyä. Romaanin lyyriset luontokuvaukset ovat pastoraalia kauneimmillaan ja silti tunnistettavan tosia. 

Vilho kääntyi katsomaan järvelle. Sen pinta oli nyt rasvatyyni. Maisema kahdentui. Ohuet yläpilvet katosivat järven peilistä, ne haihtuivat kuin kosteus kuuman kiukaan kivistä.
   Maisema veden kalvolla oli niin täydellinen, että oli mahdoton sanoa, kumpi noista kahdesta oli oikea maailma.

Asiaan kuuluu, että maisemakokemus muuntuu kokijan ajatuksissa eksistentiaaliseksi pohdiskeluksi.

Ihmiset järven rannalla tietysti kuvittelivat, että kohottaessaan katseensa kohti lentokoneen jättämää savuvanaa he tuijottivat taivaankannen kurkihirttä. Mutta entäpä jos he olivatkin vain kuvajaisia? Ja se, mitä he nyt näkivät järven pinnalla, oli heidän mahdollisuutensa kurkistaa katoavan hetken ajan todelliseen maailmaan.


IDYLLI vaihtuu raa'aksi realismiksi, kun luonnossa vahvempi käy heikomman kimppuun ja ihmisten keskuudessa unelmat paremmasta elämästä sortuvat. Edellisten romaaniensa Nälkävuoden (2012) ja Mustan sadun (2015) linjoilla Ollikainen on Pastoraalin ihmiskohtaloita ja -suhteita kuvatessaan.

Joku paikkaa pettymyksiään päihteillä, joku toinen välinpitämättömyydellä ja kovuudella. Yksi vaikenee ja vetäytyy omiin oloihinsa, toinen hamuaa vielä keski-iässäkin sankaritekoja.

Romaanin melankolista perustunnelmaa valaisevat sen nuorten ihmisten juovuttava elämännälkä ja -ilo ja vanhempienkin satunnaiset onnen hetket. Koskettavimmat kohtaukset ovat pieniä arkisia tekoja, hetkellisiä hellyyden osoituksia ja entisten onnellisten aikojen haikeita ailahduksia. Ajan paineesta selvisi vain, kun antoi hetkien lipua lävitseen ja jätti ne sitten leijumaan ympärilleen. 

Monen ihmisen osalta Pastoraali päättyy järkyttävästi, mutta kesä jatkuu. Elämä on kiertokulkua, jossa vanha väistyy uuden tieltä ajallaan tai odottamatta. Kohtaloaan on mahdoton välttää. Kirjassa toistuu myös ajatus elämän laajenemisesta ja supistumisesta, paluusta alkuun. Konkreeteimmillaan se todentuu muistisairaan Sirkan kohtalossa, humoristisimmillaan Reinon soveltaessa ajatusta raamatuntapahtumiin.


PAIMENRUNOUDELLE on ollut ominaista luonnonmukaisen ja rauhallisen elämän korostaminen. Ihmiset kyllä pyrkivät Ollikaisenkin Pastoraalissa siihen suuntaan, mutta lopputulos on traaginen. Luonto ei ole hallittavissa.

Pastoraali on otsikkona monimielinen mutta tuskin ironinen. Ollikaisen Pastoraali on pastoraalia nykyajassa, se räjäyttää esiin tämän päivän suomalaisen maaseudun säröt ja riitasoinnut ja tekee sen komeasti ja persoonallisesti pienellä sivumäärällä.

Vajaaseen puoleentoistasataan sivuun Ollikainen saa mahtumaan hämmästyttävän määrän eloisia kohtauksia, melankolista mietiskelyä ja tiheitä tunnelmia, kolmen sukupolven toisiaan leikkaavia ihmiskohtaloita ja mytologiaa antiikista suomalaiseen kansanuskoon.

Aki Ollikainen. Kuva: Laura Malmivaara
Ollikainen sekoittaa suvereenisti lajityyppejä ja kirjoittaa tekstiä, joka kuhisee merkityksiä. Silti kirjaa lukee vaivatta. Ollikainen operoi tarkoin valituilla yksityiskohdilla, pienillä liikkeillä, eleillä ja ilmeillä, ja kielen kuvallisuus on romaanissa aivan omaa luokkaansa.

Pastoraalia ei voi jättää yhteen lukukertaan pelkäämättä menettävänsä jotain olennaista. On pakko aloittaa uudestaan:

Hiljaisuus kulki yli ruohikon, ohi rantakoivujen, läpi kaislikon ja levittäytyi tyynen järven ylle. Ja kuinka monta ääntä tuo hiljaisuus kätki sisäänsä? Koko aamuöisen maanpiirin kakofonian - suuren hauen mossahduksen kaislikossa, tuulenväreen haapapuun lehdissä. Se oli äänistä kudottua hiljaisuutta. - -










Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit